Kuvaaja sadan vuoden takaa

Minulla on kotona lipaston päällä valokuvat isovanhemmistani. Toisen mummoni kuvan reunassa lukee kuvaajan nimi. Hän on Tyyne Böök.

Olen katsellut tätä kuvaa niin kauan kuin muistan. Vasta muutama päivä sitten havahduin siihen, että en ole koskaan ajatellut, kuka ihmeessä on Tyyne Böök. Mummoni kuva on otettu valokuva-ateljeessa, jollaista hänen kotikunnassaan ei varmasti ole kuvan ottamisen aikana ollut. Kuva kun on luultavasti noin 1910-luvulta.

Mummoni kädet Tyyne Böökin ateljeen rottinkituolilla. Nuo pitsihihat! 

Ehdin jo miettiä, kuinka siistiä on, että valokuvausateljee on ilmeisesti ollut naisen omistama. Siis 1910-luvulla, jolloin moinen työ ei perinteisesti ole ollut hameväen hommia.

Kaikkitietävältä Googlelta meni pari silmänräpäystä löytää tietoa Tyyne Böökistä. Haku vei minut Suomen valokuvataiteen museon sivuille, jonne on kerätty tietoa 1900-luvun suomalaisista ammattivalokuvaajista.

Sieltä selvisi, että Böök on ollut naimaton ja lapseton ateljeevalokuvaaja. Hänellä on ollut oma ateljee Helsingin Siltasaarenkatu 6:ssa vuosina 1913 – 1926. Hän on myös asunut Tukholmassa.

Nyt en sitten voi olla miettimättä, miten ja milloin mummoni on matkannut kotoaan Helsinkiin ja mennyt kuvattavaksi. Onko hän matkannut ensin sisävesialuksella etelämpään? Onko isovaarini suostunut reissun kustantamaan? Onko mummo lähtenyt yksin vai onko matkassa ollut mukana muita?

Kameran takana on kuitenkin ollut tämä rouva.

Advertisement

Biitsikeli

Huonoja rantasäitä ei olekaan. 

  

Juhlapäivä

 
Lapsi teki taidekerhossa Viron kansallislintuja haarapääskyjä. 

Päivän väriin sopivat macarones-leivokset ovat Kalamajassa sijaitsevasta Cakery Levier -kahvilasta. 

Liikuttavan kömpelö kuvakollaasi on blogistin ensimmäinen ihan itse tehty. 

Maitopurkki kansansivistystyössä

Huomenna, 24. helmikuuta, on Viron itsenäisyyspäivä (viroksi ”vabariigi aastapäev”, eli tasavallan vuosipäivä).

Itsenäisyyspäiviähän on täällä vuoden aikana kaksin kappalein. Tämä on se arvokkaampi ja isompi, jolloin juhlitaan 1918 annettua itsenäisyysjulistusta. Elokuussa vietetään uudelleen itsenäistymisen päivää.

Jo muutaman viikon on voinut palautella mieleen Viron historian merkkipäiviä vaikka aamupalapöydässä. Puolentoista litran maitopurkin kylkeen on kätevästi painettu maan lähihistorian tärkeitä hetkiä.

4. kesäkuuta 1884 siunattiin käyttöön Viron ylioppilaiden seuran sinimustavalkoinen lippu.

24. helmikuuta 1918 julistettiin Viro itsenäiseksi Tallinnassa annetulla manifestilla.

21. marraskuuta 1918 sinimustavalkoisesta lipusta tuli Viron valtiolippu.

2. helmikuuta 1920 Venäjä tunnusti Viron itsenäisyyden Tarton rauhansopimuksessa.

1920 Viron kansallislauluksi tuli virallisesti ”Mu isamaa, mu õnn ja rõõm”(tämä on siis se, joka lauletaan samalla Paciuksen sävelellä kuin Maamme-laulu)

20. elokuuta 1991 Viro itsenäistyi uudelleen.

Minusta virolaisten asenteesta kertoo mainiosti se, että neuvostomiehityksen aikaa ei mainita maitopurkissa sanallakaan.

 

Lauantailukemisto

Lauantaiaamujen kaava alkaa olla varsin vakiintunut. Pitkä aamiainen ja kirja.  

Lumessa menee musta viiva, ei punainen.

 

Koska minun ammatissani ihminen lukee vain kaunokirjallisuuden klassikoita (muahhhaha), on tällä hetkellä työn alla Ilmari Kiannon Ryysyrannan Jooseppi. Hienoa settiä, suosittelen. Vaikka fiktiivinen teos onkin, kirja antaa silti hyvää perspektiiviä siihen, millaisissa lutikansyömissä oloissa Suomessa on vielä hetki sitten eletty. 

Järjettömän tyylikäs kansi on Rymy-Eetu-sarjakuvan luojan Erkki Tantun käsialaa, näemmä. Kyllä kansikuvituksissa ennen oli paremmin, sanon minä. 

Kielipuolen elämää

Rohkenen väittää, että lähes kahdeksan Viron-vuoden jälkeen puhun maan kieltä kohtuullisen sujuvasti. Selviän melko monimutkaisistakin kielitilanteista, ja joissakin jutuissa on pitänyt opetella hieman erikoissanastoa (terveisin nimim. ”Sanakirjan kanssa neuvolassa ja perunkirjoituksessa”) Nyansseista, kielikuvista saati aksentittomuudesta on silti aivan turha haaveilla. Kieleni on aina aikuisiällä kielen oppineen kieltä, eikä se siitä muuksi muutu.

Tätä ajattelin tänään, kun juttelin naapurini kanssa teekupillisen ääressä. Vierasta kieltä puhuessa on päiviä, jolloin tuntuu, että kieli lohkeaa tosi hyvin ja sitten on päiviä, jolloin kuulostaa Ahti Karjalaiselta suomalaisinsinöörien kielikurssilla. Tänä iltana oli tuota jälkimmäistä. Sujuvasti juteltiin, mutta koko ajan tuntui siltä, että ei saa sanottua sitä, mitä haluaa.

Perheen nuorisolla ei onneksi ole äitinsä kielipuoliongelmaa. He ovat kasvaneet kaksikielisiksi tuosta vain, mitään erityistä tekemättä. 

Ulkosuomalaisena tottuu siihen, että on paikallisten joukossa on aina vähän pihalla ja ulkopuolinen. Mutta joskus pysähdyn tosissani miettimään sitä, kuinka hassua on, että tunnen jo jonkin verran ihmisiä, jotka eivät ole koskaan jutelleet minun kanssani äidinkielelläni, vaan tuntevat minut vain henkilönä, joka puhuu viroa pöhköllä aksentilla. Ovatkohan he koskaan tavanneet oikeaa minua? Yllättyisivätköhän he positiivisesti tai negatiivisesti, jos voisivat jonkin taikakonstin avulla puhua kanssani suomeksi?

Facebookissa on kiertänyt useasti meemi, jossa todetaan seuraavaa: ”Älä naura ihmiselle, joka puhuu vieraalla aksentilla. Se tarkoittaa, että hän osaa toista kieltä.” Lohdutan itseäni tällä.

Hyvää y-päivää!

   

Aamiainen on päivän tärkein ateria. 

Aina hyvää tuulta tuovat puiset leikkuulaudat Joulupukki toi lapsille www.varmcountry.com:ista. 

Ruokaa verkosta

Olen kovin huono ostamaan palveluita. Jos joku olisi kymmenen vuotta sitten sanonut, että tilaan kauppaostokseni kotiinkuljetuspalveluna, olisin tuhahtanut ja sanonut, että se kuuluu vain telkkarisarjoihin ja on hienostorouvien hupia.

No, maailma muuttuu Eskosella ja muillakin. Reilu vuosi sitten kokeilin ruokaostosten tekoa netimarket.ee-palvelun kautta. Se toimi vallan hyvin, mutta jäi yhteen kertaan.

Kollega vinkkasi minulle tutun kauppaketjun Selverin hiljaittain alkaneesta ruuan kotiintoimituspalvelusta. Testasin, ja taisin jäädä heti koukkuun.

Miksi ihmeessä menisin pitkän työpäivän jälkeen kauppaan tarpomaan kahden väsyneen lapsen kanssa, kun voin tilata safkat netistä ja lähetti tuo ne ovelleni. Yksi tilaus sunnuntaina ja toinen torstaina – siinäpä onkin viikon kauppa-asiat hoidettu, kun hyvin suunnittelee.

Selverin nettipalvelussa voi valita kahden tunnin tarkkuudella ajan, jolloin lähetti ruuat tuo. Jos ostokset ovat yli 40 euroa, kotiinkuljetus on ilmainen. Muussa tapauksessa kuljetus maksaa 4,50 euroa. Vaihtoehtona on myös hakea valmiiksi kootut ostoskassit kaupasta. Tämäkin on hyvä vaihtoehto, sillä kotimme lähellä on Selver, jossa on tämä noutopalvelu

Prisma näköjään käynnistelee omaa verkkopalveluaan myös. Heillä on toistaiseksi vaihtoehtona vain se, että valmiiksi kootut ostokset voi hakea yhdestä kaupungin Prismasta.

Tottahan välillä on mukava käydä ostoksia hypistelemässä. Mutta maitopurkin, juustopaketin ja vessapaperin ostossa en todellakaan tarvitse kaupassa fiilistelyä. Minusta myös tuntuu, että nettiostosten teko voi vähentää heräteostosten määrää. Kun ei näe kaikenlaista kivaa konkreettisesti silmiensä edessä, jäävät ostoskoriin heitetyt viime hetken suklaapatukat vähemmälle.

 

Korttihait

Opetin juniorit pelaamaan kello- ja pyramidipasianssia. Pieni pedagogi minussa tajusi, että nämähän ovat mainioita yhteenlasku- ja kellontuntemusharjoituksia. 

Neiti Näpsä ja kellopasianssi. Mutta onko tämä vain korttien liikuttamista oikeaan paikkaan vai oliko tässä jokin älyllinen puoli myös?

Testipostaus luurilla

Tallinnan Piritan rantaa jonakin keväänä, joskus. Kallellaan olevat männyt ovat niin kivoja. 

  Kun näitä vimpaimia nyt on… Testataan postauksen teko puhelimella.