Ruista ranteeseen

Hämäläisen ruisleipäperinteen kasvatti on ollut aikuisikänsä varrella hieman hukassa. Varsinaissuomalainen ja virolainen ruisleipäperinne kun on luonteeltaan kovin erilaista kuin sisäsuomalainen: on mallasta, siirappia ja kaikenlaisia rämmäleitä, kuten nyt vaikka sitä kirottua kuminaa.

Elämä tassii, ja ihmisen on ollut pakko tottua siihen, että merenrantakansojen leipä ei vain ole niin kuin äidin leivinuunista vetämää.

Paksuhko, rapea kuori ja lämmin pehmeä sisus. Suosikkileipäni Virossa on vihdoinkin löytynyt. 

Jokapäiväisen kotimatkan varrelle aukesi viikko sitten Muhu Pagarid -firman leipomo-myymälä. Uunit ovat myymälätiskin takana, ja valikoimissa Muhun paakareilla on tällä hetkellä vain kolme eri tuotetta: ruisleipä eli leib (kuvassa), pikk sai (pitkä vaalea leipä) ja sai (ihan vain tavallinen vaalea leipä). Pisteet jämäkän simppelistä valikoimasta!

Kun puoli kuudelta työpäivän jälkeen tänään lasten kanssa pistäydyimme ensimmäistä kertaa leipomoon, oli uunista juuri tullut leibaa. Otin sen, koska muuta ei ollutkaan.

Nälissäni kotona leikkasin ensimmäisen siivun, pistin voita päälle, haukkasin ja meinasin pyörtyä. Siis kuinka hyvää voi tuore leipä olla! Täydellisen rapea kuori, pehmeä sisus, ei liian makea maku, ei häiritseviä mausteyrttejä.

Poika söi yhdeltä istumalta neljä siivua, minä viisi ja tytärkin kaksi. Nuorisoraati ilmoitti, että huomenna tätä leipää haetaan uudestaan. En vastusta. Jos kotoista suomalaista ei lasketa, tämä meni kirkkaasti ruisleipäsuosikikseni.

Advertisement

Kallista kylpemistä

Naapurikunta Viimsin puolelle avattiin viime vuoden puolella vesipuisto. Kylpylöitähän täällä päin on monenlaisia, mutta selvästi vesiriehuntaan ja liukumäkiin keskittyvää paikkaa ei niinkään.

Meiltä oli paikka vielä lasten kanssa testaamatta, ja kun sunnuntai-iltapäivä osoittautui tyhjäksi, keräsin hyvä äiti -pisteitä ilmoittamalla tenaville, että voisimme lähteä vesipuistoon. Riemunkiljuntaahan siitä seurasi, ja syliin syöksyi lapsia, jotka ilmoittivat, että olen maailman paras äiti.

Eikö olekin valtavan houkutteleva kuva vesipuiston parkkipaikasta ja jäisestä takapihasta? 

Atlantis H2O Aquapark -vesipuisto (siis mikä nimi!?) on Tallinnan keskustasta suunnilleen vartin ajomatkan päässä. Pääkaupungista pääsee bussilla aivan vesikeskuksen viereen.

Kätevä kohde siis Tallinnan-kävijälle, mutta voi hyvä tavaton mitä lysti maksaa: sunnuntaina pääsylippu kahdelta lapselta ja minulta maksoi 49 euroa. Olin kyllä ymmärtänyt, että lippujen hinta on varsin suolainen, mutta tähän en ollut osannut varautua. En enää kassalla alkanut perääntyä, kun lapset olivat täpinässä uimaan menossa. Minulle kaupattiin lisäksi pääsyä saunaosastolle. Saunoihin pääsyn kanssa lipun hinta olisi ollut 65 euroa. Joo ei saunottu.

Kyseessä on tosiaankin vesipuisto, jolta on turha odottaa rauhallista lillumista. Aquaparkissa on lukuisia eri liukumäkiä, aaltoallas ja kaikenlaisia muita pienempiä vesipärske-laitteita. En suosittele paikkaa aivan pienille lapsille, sillä esimerkiksi 3 – 4-vuotiaille paikasta ei välttämättä ole iloa. Omani, 6-  ja 8-vuotiaat sen sijaan olivat jo niin isoja, että pääsivät suurimpaan osaan liukumäistä. Hurjimpiin mäkiin on pituusraja 140 cm. Allasalueen vieressä on kahvila, jossa saa uikkarit päällä nauttia taukomehut ja -jäätelöt.

Kyllähän tuolla kolme tuntia sujuvasti kulutti. Lapset pitivät kovasti. Mutta hinta pitää huolen siitä, että täällä ei välttämättä enää käydä.

Lisäksi minä sain taas kerran todeta sen, minkä aina koen huvipuistoissa: kun vatsa ei kestä pienintäkään heiluntaa tai huojuntaa, on aivan turhaa hommaa lähteä vesipuistoon, jossa liukumäkien vauhti, kaarteet ja heittelyt ovat sellaisia, että muutun yhden laskun jälkeen vihreäksi ja pahoinvoivaksi.

 

Havaintoja Rakverestä

Aina kun näen Rakveren härkäpatsaan, alan mielessäni laulaa Kummelin ”The bull is not here, where is the bull?” -laulua.

En ollut käynyt kahteen kuukauteen Tallinnan rajojen ulkopuolella, joten oli mahdottoman kiva tehdä lasten kanssa parin päivän retki niinkin huikean kauas kuin Rakveren kaupunkiin.

Rakveren linnoituksen sisäpihalla oli rento meininki. Lampaat vaelsivat vapaina ja tulivat moikkailemaan. Tämä tietysti kaupunkilaislasta kovin ilahduttaa. Taustan hevoset ovat muovia, mutta oikeakin oli.

Virohan on siis liikuttavan pieni maa. Maan päästä päähän ajaa muutamassa tunnissa, ja esimerkiksi Rakvereen matka kesti tunnin ja kymmenen minuuttia. Tämä vinkiksi niille, jotka tulevat Tallinnaan autolla. Pieni ajelu pääkaupungista pois ja onkin jo aivan toisenlaisissa maisemissa.

Linnoituksen pihalla on kesäaikaan vaikka mitä työpajaa ja muuta ohjelmaa. Turnajaissimulaattori ei nyt ollut käytössä, mutta onneksi muovihepan selkään silti pääsi.

Virossa matkaavan ei myöskään koskaan tarvitse miettiä, mahtaako tuntemattomassa virolaiskaupungissa löytää perille. Tulee muistaa, että Tallinna on tämän maan ylivoimaisesti suurin ja urbaanein paikka. Kaikkialla muualla on paljon pienempää, arkisempaa ja ihmisläheisempää – eikä eksymisen vaaraa kerta kaikkiaan ole.

Näin on myös Rakveren tapauksessa. Keskusta tarkoittaa keskusaukiota ja muutamaa kadunpätkää sen ympärillä. Liikennevaloja lienee kolmet. Ja kyseessä on kuitenkin Viron mittapuussa varsin suuri kaupunki.

Rakvere tarvas, eli Rakveren härkä tervehtii kaupunkiin tulijaa linnoituksen mäeltä.

Art Cafessa keskusaukion laidalla oli herkullista omenapiirakkaa. Lounaskeitto maksoi muuten 1,30 e.

Tämähän sopii yksin lasten kanssa matkaavalle aikuiselle loistavasti. Kaikki on lähellä ja kävellen saavutettavissa. Mihinkään ei tarvitse jonottaa.

Linnoituksessa oli paljon kaikenlaista hienoa historiallista katsottavaa ja koettavaa, mutta nuorisoraadin mielestä mieleenjäävintä oli linnoituksen oma kissa, joka pyydysti hiiren. Seurasimme sisäpihalla, kun katti leikitteli saalillaan: otti kiinni, kanniskeli suussaan ja päästi piipittäjän vapaaksi. Ja sama monta kertaa uudestaan. Parempaa show’ta ei olisi voinut mikään opaspalvelu tarjota.

Ennen kaikkea Rakveren-matkallamme keskityimme vedessä polskimiseen. Aqva Spassa oli kolmikollemme kaikkea riittävästi. Tänne tulemme varmasti uudestaan.

Matkan kenties parasta ruokaa oli Grillers-hampurilaisravintolassa. Tuntui olevan paikallistenkin suosiossa. Sunnuntaina iltapäivällä ei meinannut istumaan mahtua, ja jono kassalle oli jatkuva. Syömäni purilainen meni komeasti nauttimieni hampurilaisten kärkikolmikkoon.