Ruista ranteeseen

Hämäläisen ruisleipäperinteen kasvatti on ollut aikuisikänsä varrella hieman hukassa. Varsinaissuomalainen ja virolainen ruisleipäperinne kun on luonteeltaan kovin erilaista kuin sisäsuomalainen: on mallasta, siirappia ja kaikenlaisia rämmäleitä, kuten nyt vaikka sitä kirottua kuminaa.

Elämä tassii, ja ihmisen on ollut pakko tottua siihen, että merenrantakansojen leipä ei vain ole niin kuin äidin leivinuunista vetämää.

IMG_7425

Paksuhko, rapea kuori ja lämmin pehmeä sisus. Suosikkileipäni Virossa on vihdoinkin löytynyt. 

Jokapäiväisen kotimatkan varrelle aukesi viikko sitten Muhu Pagarid -firman leipomo-myymälä. Uunit ovat myymälätiskin takana, ja valikoimissa Muhun paakareilla on tällä hetkellä vain kolme eri tuotetta: ruisleipä eli leib (kuvassa), pikk sai (pitkä vaalea leipä) ja sai (ihan vain tavallinen vaalea leipä). Pisteet jämäkän simppelistä valikoimasta!

Kun puoli kuudelta työpäivän jälkeen tänään lasten kanssa pistäydyimme ensimmäistä kertaa leipomoon, oli uunista juuri tullut leibaa. Otin sen, koska muuta ei ollutkaan.

Nälissäni kotona leikkasin ensimmäisen siivun, pistin voita päälle, haukkasin ja meinasin pyörtyä. Siis kuinka hyvää voi tuore leipä olla! Täydellisen rapea kuori, pehmeä sisus, ei liian makea maku, ei häiritseviä mausteyrttejä.

Poika söi yhdeltä istumalta neljä siivua, minä viisi ja tytärkin kaksi. Nuorisoraati ilmoitti, että huomenna tätä leipää haetaan uudestaan. En vastusta. Jos kotoista suomalaista ei lasketa, tämä meni kirkkaasti ruisleipäsuosikikseni.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s