Valosta

Horisontti on vinossa kaikissa tämän päivän rantakuvissa, mutta mitäpä siitä. Tein tänään kahden tunnin kävelylenkin, joka vain hurahti, sillä lisääntyvä valo tuntui niin mukavalta.

img_9604

Tosin tuuli oli aivan hurja, mikä tietysti on hurjaa vain niille, jotka eivät osaa pukeutua. Esimerkiksi leijasurffarit eivät pitäneet asiaa huonona lainkaan.

Nämä Piritan rannan penkit talvehtivat aina yhdessä läjässä. Arvelen, että jo huhtikuun loppuun mennessä kaupungin tyypit ovat levitelleet ne pitkin rantaa. Olen aina tykännyt näistä. Järvi-Suomen kasvatille penkeistä tulee ”olen ulkomailla” -fiilis.

Sitä en tiedä, onko jokin syy sille, että penkit ovat juuri tämän värisiä. Mutta onneksi näin eikä mitään järkevän neutraalia.
e067b6fa-b2cb-446c-81d7-39c3f8e9e062

Tämä hieman huvitti. Sibelius, ni!

Ainahan rannassa tuulee, vaikka olisi täysin tyynenkin oloista. Mutta tänään puhalsi niin, että huppu piti kiskoa tiukasti kiinni ja hengittää nenän kautta. Muuten alkoi rahista liikaa hampaissa.


Yksi penkki on talvehtinut erillään laumasta. Jotkut olivat raahanneet sen jo hyvin lähelle vesirajaa.

Myötäämisestä

Olen synnyttänyt kaksi kertaa. Kumpikin kerta oli fyysisesti aivan hirveä ja olin varma, että kuolen.

Toisella kerralla oloani helpotti kuitenkin (edes vähän) ajatus, jonka loistava kätilö neuvoi ennen synnytystä.

Kun supistus tulee, älä purista vastaan, vaan avaa keho sille ja ota se vastaan.

Tätä ajatusta vastaan mieleni ja kehoni sotivat ensin raivoisasti. Kun sattuu niin paljon, että tuntee räjähtävänsä, kehon ensimmäinen reaktio on puristaa kipua vastaan ja mieli haluaa työntää kivun pois.

Mutta aijai naiset, ei synnytyksiä näin käydä. Ei tämmöisestä synnytyksestä tule niin mitään.

Kaarna Kätilö muistutti ajatuksesta synnytyksen aikana monta kertaa. Myötää, anna sen tulla, puristaminen vastaan vain lisää kipua, avaa itsesi sille supistukselle.

Jälkikäteen olen todennut, että tuo synnytys taisi olla ensimmäinen kerta, jolloin todella syvästi tajusin, että se, millä tavalla ajattelen, voi vaikuttaa siihen, mitä ja miten tunnen.

Tätä ideaa olen yrittänyt kantaa mukanani. Kun suru, ahdistus tai yleinen otsamolo iskevät päälle, en yritä väkisin puskea vastaan, vaan annan tunteen tulla. Tunne pitää joka tapauksessa käsitellä, joten otetaan se pehmeästi myödäten vastaan, ihmetellään tunnetta ajatuksen kanssa ja sitten ohjataan se sivuun. Aikidomaista ajatusliikettä.

Karmeiden synnytysten lopputuloksena on kaksi hienoa, tervettä lasta.

Mainostamisesta

Aikakauslehdessä tuli vastaan oheinen mainos.

”Kaupungin suurin ja kallein asunto”, se sanoo.

Olen tuijottanut mainosta pitkään ja miettinyt, onko tässä jokin läppä, jota en tajua.

Mutta eipä taida olla. Sillä lienee Tallinnassa jollekulle ostajaryhmälle arvonsa, että uusi penthouse-asunto on kaupungin kallein.

Talvesta

Säästä valittaminen on maailman turhimpia hommia. Sanon silti: Tallinnan talvi on keskimäärin aika kamala.
Meri hönkii sisuskalut kohmettavaa kosteaa kylmyyttä. Aika usein tuulee. Ja kun +2 asteessa meren äärellä tuulee, niin eipä siitä voi kovin runollisia lausua.

Joltakulta jäi syksyllä sato korjaamatta. 

Mutta tänään oli kuvankaunis päivä. Aurinko paistoi aamusta lähtien pilvettömältä taivaalta. Ei juuri tuullut.

Eilinen yllätyslumi (kyllä, Virossakin se ”yllättää”) hohti silmiä särkevästi.

Aamun valo laskeutui Kadriorgin puutaloihin kauniisti. 

Pari päivää sitten haikailin jo hieman tennarien käytön pariin. Vähänpä tiesin. Näyttää siltä, että nyt saa jonkin aikaa mennä jykevämmissä talvisaappaissa.

Kadriorgin puiston joutsenlammen talvi-idylliä. 

Kun nämä tunnelmalliset talvimaisemat väistyvät, tilalle tulee nilkkoihin ylettyvä suolasohjo ja lopulta hengenvaarallinen liukkaus. Mikään kenkävalinta ei niissä olosuhteissa ole oikea.

Valkoinen kurittaja. 

Sohjossa tarpomista sitten kestetään kunnes tulee Tallinnan kevät, joka näissä postauksen kuvien maisemissa on sellainen, että vaakasuorassa räntäsateessa kohmettuneet sisäelimet lämpiävät pakahtumispisteeseen.

Kevättä odotellessa Jaan Poska ja minä otamme salkkumme ja tarvomme hangissa.

Bloggaamisesta

Vuonna 2004 perustin ensimmäisen blogin. Silloin vielä kukaan ei oikein tiennyt, mitä ne ovat. En minäkään varsinaisesti, mutta tein silti.

Vuonna 2008 muutimme Viroon, jolloin tiheämpi bloggaamiseni alkoi. Pikkuhiljaa pienten arjen välähdyksien kirjaamisesta tuli kai tämä kuuluisa ”oma juttu”: kun esikoinen nukkui päiväunia, minä avasin läppärin kannen ja kerroin kuulumisia. Se tuntui kivalta, omalta. Tuntui, että tätä osaan.

Blogin kautta tuli muutama uusi tuttu, ja syntyi hauskoja virtuaalisia yhteyksiä. Samoihin aikoihin blogimaailma Suomessa lähti lähes räjähdysmäiseen kasvuun.

Nykyisinhän ollaankin vaiheessa, jossa suosituimmat bloggaajat ovat jo julkisuuden henkilöitä ja perinteiset tiedotusvälineet saavat kadehtia heidän lukijamääriään. Sitä on hurjan mielenkiintoista tarkkailla.

Olen seurannut muutamaa blogia vuodesta 2007 lähtien ja muutos sekalaisesta nettihäröilystä ammattimaiseen tekemiseen on hyvin kiinnostavaa. Parhaimmat bloggaajat ovat hienoja kirjoittajia. Älköön kukaan tulko nillittämään, että blogit ovat pikkutyttöjen vaatteidenesittelyalustoja. Jos näin väittää, ei todellakaan ole seurannut alaa.

Tallinnan Rotermannin korttelissa on upein tietämäni kukkakauppa, jonka nimen aina unohdan. En muista sitä taaskaan. No, kaupan huomaa kyllä, kun siellä nurkilla kävelee. 

Vuosina 2012–2013 perheeni elämässä tapahtui asioita, jolloin minulta katosivat sanat. Vuodesta 2014 minulla ei ole muistikuvia.

Jossakin kohden noiden vuosien jälkeen yritin hieman palata bloggaamisen pariin, mutta ei se onnistunut. Ei ollut ääntä.

Mutta koko ajan asia on kolkutellut takaraivossa. Olen tajunnut, että jostakin syytä tämänkaltainen kirjoittamisen muoto on minulle hyvin mieluinen ja olen tiennyt, että luultavasti palaan siihen. Minä en ole vähääkään kiinnostunut fiktion kirjoittamisesta (ja miten osaisin luoda tyhjästä tarinoita?!), mutta tykkään naputella pieniä havaintoja maailmasta ja harjoitella eri tapoja asetella sanoja. Siihen blogi on täydellinen väline.

Mielisairaalani Piritan ranta ja vino rantamännikkö lauantaina 2.3.2019. 

Alkaa tuntua siltä, että blogin heräämisen aika on nyt. Enää en ole niin sekaisin itseni ja ääneni kanssa. Ja jos aiemmin kirjoitin silloin, kun lapset nukkuivat, nyt voin sanoa heille, että älkää häiritkö, äiti kirjoittaa.

Lahden takana -blogin alkuvaiheisiin kuului ennen kaikkea ulkosuomalaisen elämän ihmettely. Katselin Viroa tuorein silmin, kerroin havainnoistani toisille.

Nyt siihen ei enää pysty. Pian 11 vuotta Virossa tekee sen, että tulokkaan intomielisellä katseella ympäristöä on mahdotonta tarkkailla. Onneksi ei tarvitsekaan.

Luulen, että kun bloggailuni vähitellen herää, Viro on edelleen vahvasti mukana. Nyt kuitenkin katson sitä toisin. Edelleen ulkopuolisena, edelleen maahanmuuttajana, mutta silti maata ja sen ihmisiä vähän paremmin ymmärtävänä.

Ennen kaikkea Virossa on asioita, joista haluaisin suomalaisten tietävän enemmän. Haluaisin kertoa ihmisistä, ilmiöistä, ajatusmaailmoista, ehkä tuotteistakin. Tykkään hirmuisesti ajatuksesta, että kahden pienen maan välillä on aika keveä raja, ja sillä rajalla ja sen reunamilla voin liikkua.

Kirjoitan työkseni ja on melko hullua, että vielä vapaallakin haluan sitä tehdä. Mutta ihminenhän löytää aikaa niille asioille, joita tosissaan tahtoo.

Mutta ennen kaikkea blogi on kai merkki siitä, että omassa huoneessa on lopulta valot päällä.