Vuonna 2004 perustin ensimmäisen blogin. Silloin vielä kukaan ei oikein tiennyt, mitä ne ovat. En minäkään varsinaisesti, mutta tein silti.
Vuonna 2008 muutimme Viroon, jolloin tiheämpi bloggaamiseni alkoi. Pikkuhiljaa pienten arjen välähdyksien kirjaamisesta tuli kai tämä kuuluisa ”oma juttu”: kun esikoinen nukkui päiväunia, minä avasin läppärin kannen ja kerroin kuulumisia. Se tuntui kivalta, omalta. Tuntui, että tätä osaan.
Blogin kautta tuli muutama uusi tuttu, ja syntyi hauskoja virtuaalisia yhteyksiä. Samoihin aikoihin blogimaailma Suomessa lähti lähes räjähdysmäiseen kasvuun.
Nykyisinhän ollaankin vaiheessa, jossa suosituimmat bloggaajat ovat jo julkisuuden henkilöitä ja perinteiset tiedotusvälineet saavat kadehtia heidän lukijamääriään. Sitä on hurjan mielenkiintoista tarkkailla.
Olen seurannut muutamaa blogia vuodesta 2007 lähtien ja muutos sekalaisesta nettihäröilystä ammattimaiseen tekemiseen on hyvin kiinnostavaa. Parhaimmat bloggaajat ovat hienoja kirjoittajia. Älköön kukaan tulko nillittämään, että blogit ovat pikkutyttöjen vaatteidenesittelyalustoja. Jos näin väittää, ei todellakaan ole seurannut alaa.
Tallinnan Rotermannin korttelissa on upein tietämäni kukkakauppa, jonka nimen aina unohdan. En muista sitä taaskaan. No, kaupan huomaa kyllä, kun siellä nurkilla kävelee.
Vuosina 2012–2013 perheeni elämässä tapahtui asioita, jolloin minulta katosivat sanat. Vuodesta 2014 minulla ei ole muistikuvia.
Jossakin kohden noiden vuosien jälkeen yritin hieman palata bloggaamisen pariin, mutta ei se onnistunut. Ei ollut ääntä.
Mutta koko ajan asia on kolkutellut takaraivossa. Olen tajunnut, että jostakin syytä tämänkaltainen kirjoittamisen muoto on minulle hyvin mieluinen ja olen tiennyt, että luultavasti palaan siihen. Minä en ole vähääkään kiinnostunut fiktion kirjoittamisesta (ja miten osaisin luoda tyhjästä tarinoita?!), mutta tykkään naputella pieniä havaintoja maailmasta ja harjoitella eri tapoja asetella sanoja. Siihen blogi on täydellinen väline.
Mielisairaalani Piritan ranta ja vino rantamännikkö lauantaina 2.3.2019.
Alkaa tuntua siltä, että blogin heräämisen aika on nyt. Enää en ole niin sekaisin itseni ja ääneni kanssa. Ja jos aiemmin kirjoitin silloin, kun lapset nukkuivat, nyt voin sanoa heille, että älkää häiritkö, äiti kirjoittaa.
Lahden takana -blogin alkuvaiheisiin kuului ennen kaikkea ulkosuomalaisen elämän ihmettely. Katselin Viroa tuorein silmin, kerroin havainnoistani toisille.
Nyt siihen ei enää pysty. Pian 11 vuotta Virossa tekee sen, että tulokkaan intomielisellä katseella ympäristöä on mahdotonta tarkkailla. Onneksi ei tarvitsekaan.
Luulen, että kun bloggailuni vähitellen herää, Viro on edelleen vahvasti mukana. Nyt kuitenkin katson sitä toisin. Edelleen ulkopuolisena, edelleen maahanmuuttajana, mutta silti maata ja sen ihmisiä vähän paremmin ymmärtävänä.
Ennen kaikkea Virossa on asioita, joista haluaisin suomalaisten tietävän enemmän. Haluaisin kertoa ihmisistä, ilmiöistä, ajatusmaailmoista, ehkä tuotteistakin. Tykkään hirmuisesti ajatuksesta, että kahden pienen maan välillä on aika keveä raja, ja sillä rajalla ja sen reunamilla voin liikkua.
Kirjoitan työkseni ja on melko hullua, että vielä vapaallakin haluan sitä tehdä. Mutta ihminenhän löytää aikaa niille asioille, joita tosissaan tahtoo.
Mutta ennen kaikkea blogi on kai merkki siitä, että omassa huoneessa on lopulta valot päällä.
Lahden takana 