Olen synnyttänyt kaksi kertaa. Kumpikin kerta oli fyysisesti aivan hirveä ja olin varma, että kuolen.
Toisella kerralla oloani helpotti kuitenkin (edes vähän) ajatus, jonka loistava kätilö neuvoi ennen synnytystä.
Kun supistus tulee, älä purista vastaan, vaan avaa keho sille ja ota se vastaan.
Tätä ajatusta vastaan mieleni ja kehoni sotivat ensin raivoisasti. Kun sattuu niin paljon, että tuntee räjähtävänsä, kehon ensimmäinen reaktio on puristaa kipua vastaan ja mieli haluaa työntää kivun pois.
Mutta aijai naiset, ei synnytyksiä näin käydä. Ei tämmöisestä synnytyksestä tule niin mitään.
Kaarna Kätilö muistutti ajatuksesta synnytyksen aikana monta kertaa. Myötää, anna sen tulla, puristaminen vastaan vain lisää kipua, avaa itsesi sille supistukselle.
Jälkikäteen olen todennut, että tuo synnytys taisi olla ensimmäinen kerta, jolloin todella syvästi tajusin, että se, millä tavalla ajattelen, voi vaikuttaa siihen, mitä ja miten tunnen.
Tätä ideaa olen yrittänyt kantaa mukanani. Kun suru, ahdistus tai yleinen otsamolo iskevät päälle, en yritä väkisin puskea vastaan, vaan annan tunteen tulla. Tunne pitää joka tapauksessa käsitellä, joten otetaan se pehmeästi myödäten vastaan, ihmetellään tunnetta ajatuksen kanssa ja sitten ohjataan se sivuun. Aikidomaista ajatusliikettä.
Karmeiden synnytysten lopputuloksena on kaksi hienoa, tervettä lasta.
Lahden takana 
Olen ollut mukana kahdessa synnytyksessä isänä. Toista synnytystä oli seuraamassa kätilöopiskelija, jolla oli jo omia lapsia. Synnytys ei ollut helppo ja sen varmaan huomasi, sillä nurkassa toimitusta seurannut opiskelija puhisi itsekseen: ”Tämä näyttääkin aika hurjalta täältä päin katsoen…”
TykkääTykkää