Juhlinnasta

24. helmikuuta on Viron itsenäisyyspäivä. Niitä päivähän on tässä maassa kaksi, sillä uudelleen itsenäistymisen päivää juhlitaan elokuussa.

Minä olen asunut Virossa maahanmuuttajana pian 12 vuotta. Enpä olisi arvannut. Mutta enpä olisi arvannut sitäkään, miten pieni maa jaksaa jatkuvasti yllättää ja ilahduttaa minua moni-ilmeisyydellään.

Keräsin muutaman kuvamuiston reissuiltani vuodelta 2019 (ja jokin myös kuluvalta vuodelta). Kuvat eivät ole missään järjestyksessä, mutta muistuttakoon paikoista, ilmiöistä, matkoista ja maisemista eri puolilla Viroa. Elagu Eesti!

Saarenmaan saaren pääkaupungin Kuressaaren linnan hienoa antia on muun muassa linnanmuuri.

 

Syksyllä virolaisten puutarhat notkuvat omenoista ja niistä riittää aina satunnaisille ohikulkijoille jaettavaksi.

 

Haapsalun kaupunki Länsi-Virossa on niin sympaattinen! Tsaarin vierailua varten tehty rautatieasema on pakollinen nähtävyys. Minä viettäisin mieluusti viikonloppuja kaupungin ravintoloissa ja kahviloissa luuhaten. Talvella Haapsalu on – luvalla sanoen – aika kuollut.

 

Võrun kaupungissa Etelä-Virossa on ihmeellisten muotojen ja rakenteiden täyttämä keskusaukio. Voi vain kuvitella, millaista pulinaa tämän rakentaminen on aiheuttanut. Ja veikkaan, että nyt aukion, öööh, asioista, ollaan jo sitä mieltä, että olipas hauska keksintö.

 

Aah, tämä oli hyvä annos! Võrun Stedingu Maja -ravintola oli virolainen ravintolakokemus parhaimmillaan: simppeliä paikallista ruokaa tyylikkään raikkaasti tehtynä. Miljöönä vanha pankkirakennus ja bonuksena verraton palvelu.

 

Leivonnaiset ja juhlat! Missä ikinä tulevaisuudessa asunkin, yritän tämän puolen virolaisuudesta pitää mukana: aina voi vähän juhlistaa ja aina on sopiva hetki leivospalalle. Kuvassa juhlitaan viisauden päivää eli lukuvuoden aloitusta.

 

Viro on hienoja paikallistapahtumia. Viime kesän mieleenjäävimpiä hetkiä oli muinaistulien yön Tallinnan naapurikunnassa Viimsissä. Poljimme lapsen kanssa pyörällä paikalle. Illan hämärtyessä fillaroimme takaisin kotiin ja ihailimme pitkin rantoja vilkkuvia tulia.

Mikä tahansa luhistumispisteessä oleva röttelö voi Virossa mukautua moderniksi tapahtumanäyttämöksi. Design-viikonloppu oli vanhassa tehdashallissa. Niin tyypillistä Tallinnaa, että meinaa jo naurattaa kliseisyydessään.

Minulla on ilo nauttia tällaisesta maisemasta kotimatkan varrella. No ihan joka päivä ei sentään ole auringonlaskuidylliä ja peilityyntä merta. Tallinnan Piritan (joki-)ranta on ollut mielisairaalani iloissa ja suruissa.

Suutarin pajan kyltti Rakveressä. Epäselväksi jäi, onko pajassa toimintaa.

 

Tartto on Viron graffiti-pääkaupunki.

 

Tartolla on kummallinen vaikutus. Siellä on aivan erilainen fiilis kuin Tallinnassa. Niin on kyllä kaikissa muissakin Viron kaupungeissa, mutta Tartossa on ehdottomasti omansa. En tiedä, mistä tunne tulee, mutta joka tapauksessa Tartto on suosikkikaupunkini Virossa Tallinnan jälkeen. Aina siihen saakka, kun taas käyn jollain muulla Viron paikkakunnalla ja totean, että ei, sittenkin suosikkini on tämä.

Kesän 2019 laulu- ja tanssijuhlat olivat jytisyttävä kokemus. Juhlista muistuttavat siniset sydämet ympäri maata. Jos on Virossa mahdollisuus käydä vain yhdessä museossa, valintani olisi taustalla oleva Viron kansallismuseo, Eesti Rahva Muuseum.

Talvesta

Silloin kun minä olin nuori ja hiihdettiin kesät talvet ja tökittiin itseä käpylehmällä silmään, olivat talvetkin kunnollisia.

Tuli tänään mieleen abivuoden lukuloma, jolloin ajatukset olivat muualla kuin lukemisessa. Tietysti silloin paistoi aurinko KOKO ajan ja talvi oli kauneimmillaan.

Aika kultaa muistot, mutta siitä olen varma, että väistelin lukemista tekemällä monia hiihtolenkkejä aurinkoisilla kerstehangilla, joita pitkin pääsin Päijänteen jäälle jatkamaan lenkkiä. Se on kerrassaan hienoimpia asioita, mitä voi tehdä, abi tai ei.

Tämän vuoden abit ovat lukulomansa aloittaneet, mutta keskisessä Suomessa ei voi kersteistä haaveilla.

Sellainen talvi tällä kertaa. Toivottavasti joskus taas hiihdetään.

Tyhjistä sanoista

Myös.

Lisäksi.

Toki.

Kuitenkin.

Tietysti.

-kin.

Kyllähän.

Tottahan.

Sitten.

Kuinka rikas olisinkaan, jos saisin sentin jokaisesta käyttämästäni tyhjästä sanasta!

Edellä mainittujen kaltaiset täytesanat ovat kirjoittamisen loisia. Tai ehkä liioittelen. Kyllä niitä tarvitaan, mutta hyvän piian hommista niitä ei pidä päästää huonoksi emännäksi.

Huomaan usein kirjottaessani jonkinlaisen tarpeen selittää liikaa ja pehmentää. Silloin tekstiin pujottautuvat myhäilevä ”tottahan” ja rasittavan jahkaileva ”toki”.

Pahinta on myös! Kuinka monta kertaa sen voikaan tunkea virkkeeseen tajuamatta, että sitä ei tarvitsisi edes yhtä kertaa?

Toistaiseksi parhaimmat taistelukeinoni tyhjiä sanoja vastaan ovat huolellisuus, oman tekstin lukeminen riittävän usein ja ajatellen ja teksti luettaminen jollakulla toisella. Täytesanat ovat pirullisen ovelia ja asettautuvat virkkeen sisään muina miehinä. Ne saattaa ohittaa todella helposti, joten useampi tarkastuslukukerta tai -silmäpari on ehdottoman tarpeen. Silti jokin turha ”myös” tai ”kuitenkin” melkein aina jää lällättämään jonkin virkkeen sisälle. Taistelu jatkuu.

Demoneista

Jokaisella kai istuu joskus jokin demoni, örkki, mörkö tai huutelija olkapäällä, joka sanoo, että äläs nyt vain pidä ääntä itsestäsi. Luulevat pian, että pidät itteäs jonain.

Olen blogannut käytännössä aina anonyyminä. No, tutut tietysti ovat tietäneet, kuka lahden takana kirjoittaa. Mutta on tuntunut aina todella vaivaannuttavalta ajatukselta, että tekisin tätä omalla nimelläni. Koska demonit ovat sanoneet, että enhän mä nyt mikään oikea kirjoittaja ole. Ja entä jos kirjoitan jotain tosi tyhmää!

Mutta jos nyt uuden vuosikymmenen ja keski-iän kunniaksi toteaisin, että whatthehell, tässä ollaan ihan omana itsenä vain. Minä kuitenkin elätän lapseni sanoilla ja jonkinlaista kokemusta on jo kertynyt kirjainten asettelusta peräkkäin. Bloggaaminen on sitä paitsi niin hauskaa ja opettavaista puuhaa, että ei jaksaisi jännätä, millaisella persoonalla täällä esiinnyn. Koska en halua esiintyä tai esittää. Olen oppinut sen, että kun on kaikissa tilanteissa – niin verkossa kuin livenäkin – omana itsenään, niin homma on aika helppoa.

Joten moro vain, maailma. Silja täällä tuottaa lisäkohinaa verkkoon.

Häpeästä

Linja-autossa kohtuullisen iäkäs herra kertasi puhelimeen aamun episodiaan. Hän oli kaatunut liukkaalla ja lyönyt päänsä. Yhtään ei ollut voinut aavistaa, että pihalla olisi niin liukasta. Onneksi oli ollut paksu pipo päässä, joten pahemmin ei ollut käynyt.

Ja sieltähän se tuli: ”Onneksi kukaan ei nähnyt.”

Virolaiset ja suomalaiset ovat tässä(kin) asiassa liikuttavan samanlaisia.

Kohtaamisesta

Bussinkuljettaja jutteli matkustajalle tiistaiaamun vuorolla Pärnuun:

”Olen ollut 27 vuotta bussinkuljettaja, mutta nyt olen miettinyt vaihtavani ammattia. Ennen otin mummot kyytiin, tiesin kaikki, mitä on tapahtunut ja kuka on syönyt mitäkin. Nykyisin ollaan niin kauhean kireitä. Kaikki vain rapistelevat (tietokoneitaan) eikä kukaan puhu mitään. Typerää, eikö?”

Sama kuljettaja kiersi ennen lähtöä linja-auton läpi: ”Käyn katsomassa, ketä voin kehua.” Kuski tarkasti, ketkä olivat jo laittaneet turvavyön kiinni ennen hänen muistutustaan.

Lisää näitä!

 

Uudelleenkäynnistämisestä

Lähes perinteeksi muodostunut alkuvuoden blogipostaus, jossa mietin, kuinka olla aktiivisempi tällä tontilla. Kun kovasti haluaisi, mutta ei vain mukamas selviä. Kuinkahan monta vuotta näitä teen? 

Tammikuun ensimmäisellä viikolla Tallinnan Kadriorgin puistossa ainoa väripilkku oli koira ja sen punainen hihna. 

Vai ehkä tänä ilmojen puolesta hyvin kummallisena talvena saankin heiteltyä kuulumisia myös tänne? Arjessani on hyvin paljon kirjoittamista muutenkin, mutta niin kuin olen monesti sanonut, blogi on hauska foorumi ihan toisenlaiseen näpyttelyyn. Tekee vain ihan niin kuin itsestä tuntuu.

Maahan asti valuva sumu tammikuun alussa. Keskimäärin tältä on näyttänyt tämän vuoden sydäntalvi Tallinnassa. 

Katsotaan. Katsotaan. Äkki võiks vahest ka eesti keeles kirjutada. Lihtsalt harjutamiseks.