Tänä vuonna olen kävellyt hyvin paljon merenrannassa. Kun maailma varsinkin keväällä lukittui neljän seinän sisälle, mahdollisuus päästä helposti haukkaamaan happea merenrantaan osoittautui uskomattoman tärkeäksi. Merituuli tuntui kirjaimellisesti pienentävän virushässäkän aikaansaamaa otsamoloa, ja avaran maiseman äärellä tuntui, että ei tässä nyt aivan jumissa olla.
Syksyn mittaan elämänkuviot ovat muuttuneet niin, että ranta ei ole enää ihan niin lähellä (siis viiden minuutin kävelyn sijaan ehkä hurjat 15!).
Kuvittelin, että olisi koko ajan ikävä rannalle. No ei ole ollut. Uudet arkiset nurkat ovat toisella tapaa huippukivat. Kävelylenkit vievät nyt aivan toisenlaisiin maisemiin ja se tuntuu todella virkistävältä.
Ja mihinpä meri katoaisi. Tänäkin aamuna keittelin kahvit, ajoin bussilla tutulle rannalle ja kävin hengittelemässä.
Tämä on Tallinnan parhautta. Ei tarvitse aina valita, vaan voi joissakin asioissa saada kaiken.
Lahden takana 