Jokainen kuukausi tuntuu aina erilaiselta.
Marraskuu tuntuu vuosi vuodelta enemmän aamuilta, jolloin olen liikkeellä ennen kahdeksaa. Jostain syystä juuri ohi vilahtavissa aamuhetkissä muistan, että joo, tältä tämä kuukausi tuntuu.
Tihkusateen roiskuminen aamuruuhkan autojen alla kuulostaa aina samalta. On aina samalla tavalla kostean kylmä. On säkkipimeää sillä tietyllä, marraskuisella tavalla. Tuoksuu vähän talvelle, mutta sitten ei kuitenkaan. Marraskuu on sitä, että tajuaa taas unohtaneensa heijastimet, vaikka ei todellakaan saisi.
Marraskuu tuntuu myös siltä iltapäivän noin puoli kolmen hetkeltä, kun huomaa, että on laitettava valot päälle. Ja puoli kuudelta miettii, miten päivää on voinut kestää niin kauan, kun tuntuu jo yöltä.
Marraskuun tunne tuli tänä vuonna tosi myöhään. On kai ollut muuta ajateltavaa. Se on aivan ok, sillä marraskuun tunnetta ei jaksaisi viikkokausia. Mutta näin pienissä annoksissa se on siedettävää. Tämäkin hetki mennään taas läpi. Aina valoa kohti. Siinä auttavat muun muassa upeat valopuut, kuten kuvan puu, joka palaa Piritan luostarin edessä, Piritajoen sillan kupeessa.
Lahden takana 