Muminaa maskin takaa

Otetaanpa ensin tunnustukset.

Minä olen niitä tyyppejä, jotka ovat pyöritelleet päätään esimerkiksi aasialaisturisteille, jotka liikkuvat kaikkialla kasvomaskia käyttäen.

Jostakin syystä muistan edelleen esimerkiksi vuoden 1998, jolloin opiskelukaverinani oli kiinalainen vaihto-opiskelija. Jyväskylän talvessa hän pyöräili maski kasvoillaan. Mietin silloin huvittuneena, mitähän keskisuomalaisviruksia hän mahtaa pelätä.

En muista, mistä päin Kiinaa opiskelukaveri oli kotoisin, mutta villi arvaukseni on, että hänen kotikonnuillaan oli totuttu tiiviimpään asumiseen kuin minun alle tuhannen asukkaan kotikunnassani, jossa en varmaan ollut koskaan kasvomaskia nähnytkään. Hammaslääkärillä ehkä oli.

Vielä kuluvan vuoden keväälläkin ajattelin, että en varmaan ikinä pystyisi käyttämään maskia. Se tuntui ajatuksena niin vieraalta ja hankalalta.

Kun keväällä ensimmäistä kertaa käytin maskia laivamatkalle lähtiessäni, mietin kaikki perinteiset ajatuskulut läpi:

• Kaikki tuijottavat _juuri minua_! (Oi itsekeskeisyysharha. Ei kukaan minua tuijota. Kaikki tuijottavat nykyisin kännyköitään tai miettivät muuten omiaan.)
• _Kenelläkään_ muulla ei ole maskia.
• Tämä tuntuu tyhmältä.
• Onko tää nyt oikein päin?
• Saanko hengitettyä?
• Kuolenko heti, jos kosken puhtailla käsillä käytettyyn maskiin?

Asiaa ei myöskään helpottanut se, että Virossa maskien käyttöön suhtaudutaan minusta yleisesti aika paljon epäluuloisemmin kuin Suomessa.

Ehkäpä tässä näkyy pieni kulttuuriero. Kun suomalaiselle sanotaan, että nyt sitä maskia naamalle, suomalainen tottelee.

Virolaiselle pitää sanoa vielä tiukemmin, että nyt aikuisten oikeasti olisi maskin aika eikä hän luultavasti sittenkään sitä laita, sillä oma vapaus on tärkeämpää kuin ylhäältä päin tuleva komento.

Ensi viikolla tämä Virossa nähdään. Viron hallitus päätti tällä viikolla, että maanantaista 16.11. alkaen tulee käyttää maskia tai sen kaltaista suun ja nenän peittävää suojusta esimerkiksi julkisessa liikenteessä, kaupoissa, konserteissa, teattereissa ja elokuvissa. Viranomaiset ovat kyllä suositelleet maskin käyttöä sisätiloissa ja ruuhkaisissa paikoissa jo pitkään, mutta tämänviikkoinen päätös on selvä askel tiukempaan suuntaan.

Lupaan kertoa teille, jos satun osumaan esimerkiksi raitiovaunuun, jossa kaikilla matkustajilla olisi maski. Veikkaan, että saatte hetken postausta odotella.

Koska elämä opettaa, minunkin maskisuhteeni on jo arkipäiväistynyt. Nyt tuntuu jo normaalilta heittää maski naamalle bussiin noustessa tai kauppaan mennessä. Vähitellen alkavat löytyä omat suosikit sellaisista maskimalleista, jotka istuvat omille kasvoille hyvin. En nauti asiasta, mutta tehtäköön asiasta niin siedettävää kuin mahdollista.

Advertisement

Viro on uusi englanti

Olin asunut jo vuosikausia Virossa ja käyttänyt viron kieltä monenlaisissa tilanteissa varsin sujuvasti, mutta silti vastasin ”englanti”, jos minulta kysyttiin, mikä on vahvin vieras kieleni.

Jossain vaiheessa aloin miettiä, että aika vahvahan tämä virokin on, koska käytän sitä työssä ja arjessa jatkuvasti ja englantia vain harvoin. Mutta silti automaattisesti takaraivo sanoi, että enkku on vankin.

Mutta eihän asia ole ollut niin enää aikoihin. Tuntuu, että tänään lopullisesti tajusin asian (itähämäläinen = hiiiiidas).

Oikeasti käytän eniten viron kielen verkkosanakirjaa http://www.eki.ee/dict/efi/ (ja yritän opetella kuvatekstin sijoittamista oikein. Ei vielä onnistu.)

Pyörittelin erästä työtarjousta varten tekstiä, joka oli edessäni viroksi ja englanniksi. Yhtäkkiä havahduin. Ymmärrän totta kai kumpaakin, mutta katseeni ja ajatteluni kääntyi koko ajan automaattisemmin viron kielen suuntaan.

Tajusin, että ymmärrän vironkielisestä tekstistä hurjan paljon englantia paremmin kaikki sävyt, painotukset ja tyylikeinot. Vironkielisestä tekstistä tiedän heti täsmälleen, miten jokin kielikuva kannattaisi suomeksi sanoa. Tai jos en löydä saman tien oikeaa vastinetta, osaan kuitenkin vaivatta kuvailla, mikä fiilis kielikuvassa on.

Tunnetta on valtavan hankala selittää. Kaksi samansisältöistä tekstiä, mutta toisen kanssa minulla on yhteinen rytmi ja toisen kanssa ei. Toinen hengittää kanssani, toinen ei. Ihan sama kuin jonkun ihmisen kanssa. Kumpikin on mukava ja ystävällinen eikä varsinaisesti ole mitään ongelmaa kummankaan kanssa. Mutta toisen kanssa vain kulkee paremmin.

Lapseni häpeävät, kun yritän ääntää sanan uss. Nuo ässät pitää liudentaa. Ei siitä mitään tule. (eikä kuvatekstin sijoittamisesta)

Mietin, miksi olen niin pitkään tuupannut sivuun ajatuksen siitä, että viro voisi olla vahvin vieras kieleni.

Luultavasti yksi syy on se, että en ole juurikaan opiskellut viroa opettajajohtoisesti. Minussa taitaa asua syvällä ajatus siitä, että en voi ”oikeasti” osata kieltä, jos en ole tankannut sitä vuosikausia kielikurssilla tai koulussa. Huijarisyndroomasta morjes!

Toinen syy on ehkä se, että Virossa asumiseeni on aina liittynyt tunne väliaikaisuudesta (tähän läheiset naurahtavat, että 12 vuotta onkin tosi väliaikaista), jolloin olen kai ajautunut ajattelemaan, että kielitaitokin on vain tällaista väliaikaiseen käyttöön tarkoitettua. No, olen hoitanut viroksi muun muassa synnytyksen ja perunkirjoituksen, joten melko pysyviä kielen tasoja on tullut käsiteltyä.

Joten jatkossa sanon, että viro on vahvin vieras kieleni. Se on kyllä hauskaa! En olisi ikinä voinut arvata, että näinkin voi elämässä käydä.

Loe! Kirre! Edel! Ja kun nämä kaikki yleensä kuulee genetiivimuodossa (loode, kirde, edela), on suomalaisella täysi hässäkkä päällä (kuten vieläkin kuvatekstin kanssa, ….tana.)

Mutta vaikka mitä tekisin, en taatusti ikinä opi kunnolla esimerkiksi viron ilmansuuntia (edel on lounas ja lõuna on etelä, no mitvit!!!), lukusanojen taivutusta ja s-kirjaimen oikeaoppista liudennusta. Kaksikielisiksi kasvaneet lapseni saavat jatkossakin hävetä äitiään julkisilla paikoilla.

Sunnuntai

Kummallinen, unelias viikonloppu. Olen nukahdellut keinutuoliin, lukenut, kuunnellut äänikirjaa ja aika on tuntunut jotenkin seisovan. Sellaisia viikonloput kai saavat olla.

Aamukävelyllä kohtaamani varjo Kadriorgin taidemuseon seinässä on taidetta sekin.

Museokamaa

Tallinna on siitä mukava paikka, että täällä on kävelyetäisyydellä kaikki pääkaupungin palvelut. Jos niitä vain käyttäisi.

Olen 12:n Tallinna-vuoteni aikana käyttänyt hävettävän vähän kulttuuripalveluja, vaikka tuossahan ne olisivat aivan nurkan takana kansallisoopperasta lähtien, lukemattomista teattereista puhumattakaan (virolaiset muuten käyvät vuodesta toiseen yhä enemmän teatterissa, tietää Viron tilastokeskus).

Kun syksyllä muutimme keskemmälle kaupunkia, päätin aloittaa kevyellä henkilökohtaisella haasteella (koska mulla pitää aina olla vähän kisaa kaikessa): syksyn mittaan minun on käytävä kaikissa Kadriorgin puiston alueen museoissa.

Homma on edennyt kivasti! Olen käynyt Mikkelin museossa, Pietari I:n talomuseossa, Kadriorgin museossa ja eilen Kumussa.

Kumun vetonaula on tällä hetkellä Egyptin loisto -näyttely.

Hämärässä näyttelysalissa sai katsella esineistöä jopa 3 000 vuoden takaa. En väsy museoissa ihmettelemästä tunnetta, että vitriinin takana olevaa esinettä on pidellyt käsissään elävä ja hengittävä ihminen satoja tai tuhansia vuosia sitten. Tämän lähemmäs aikahyppyä en taida päästä.

Kumun näyttelyssä mieleen jäivät muun muassa alla olevien kuvien kalan sarkofagi (sic!), litteä, taskumattimainen uudenvuodenpullo (täytettiin Niilin vedellä ja annettiin uutenavuotena lahjaksi) ja kauniit meikkausvälineet. Egyptiläisillä oli silmänrajauskynien käyttö hallussa.

Lisäksi hihittelin lehmän muotoiselle öljylampulle. Mietin, onkohan sen tehnyt taiteilija muotoillut lampun vähän kieli poskessa, niin hassulta lehmän selällään köllöttelevä asento näyttää. Mutta todennäköisesti tähänkin liittyy jokin jumalallinen pyhyys, jota minä en vain ymmärrä.

Tietysti näyttelyssä oli muumioita ja sarkofageja, mutta ne kannattaa käydä katsomassa itse. Minä seisoskelin pitkään vähän liikuttuneena pienen muumioidun pojan käärön äärellä ja mietiskelin, miten omituista on, että hyvin kauan sitten Egyptin hiekoilla juosseen lapsen maalliset jäännökset päätyvät katsottavakseni tallinnalaiseen taidemuseoon.

Seuraava projekti lienee Tallinnan vanhankaupungin museoiden läpi koluaminen. Siinä riittää pientä puuhaa hetkeksi. Kiitos lapsen koulutöiden, vanhankaupungin museohaaste on jo alkanut: kävimme jokin aika sitten Adamson-Ericin museossa ja viime viikonloppuna Nigulisten museossa.

Museokäynneissä on nykyään myös se kiva puoli, että ihan itse saa päättää, mitä museossa katsoo ja kuinka kauan on. Kukaan ei pakota lukemaan jokaista opastaulua tai kuuntelemaan oppaan tunnin selostusta.

Valoa odotellessa

En millään voi tänä vuonna yhtyä yleiseen ”marraskuu on niin pimeä ja kurja ja räntäinen enkä selviä tästä synkkyydestä yli talven” -voivotteluun. Siitä on kiittäminen huiman kaunista lokakuuta ja ajatusta siitä, että Tallinnassa aletaan kohta laittaa JOULUVALOJA! Woop-woop!

Huvitti, kun eräänä päivänä huomasin ajattelevani, että olisipa kiva, kun kaikki Tallinnan jouluvalot jo syttyisivät. Tykkään kovasti siitä, millaisia valoketjuja, valopuita ja muita valaistuja rakennelmia tänne luodaan.

Kadriorgin puistossa liikkuva on tänä syksynä tosin jo hemmoteltu piloille erilaisilla valosysteemeillä. Puistossa piti olla vuosittainen valofestivaali, mutta se(kin) jäi pois – koska korona.

No, festivaalijärjestäjät ehtivät tehdä puistoon kaikenlaisia valohäkkyröitä, kuten nuo kuvan puissa roikkuvat valokruunut, joita on muutama kävelytien yllä, joka vie Kadriorgin palatsia kohden.

Ei kovasti harmita käydä tihkusateisella marraskuisella iltakävelyllä kun tietää, että voi ihailla näitä.

Rannalta sisämaahan

Tänä vuonna olen kävellyt hyvin paljon merenrannassa. Kun maailma varsinkin keväällä lukittui neljän seinän sisälle, mahdollisuus päästä helposti haukkaamaan happea merenrantaan osoittautui uskomattoman tärkeäksi. Merituuli tuntui kirjaimellisesti pienentävän virushässäkän aikaansaamaa otsamoloa, ja avaran maiseman äärellä tuntui, että ei tässä nyt aivan jumissa olla.

Syksyn mittaan elämänkuviot ovat muuttuneet niin, että ranta ei ole enää ihan niin lähellä (siis viiden minuutin kävelyn sijaan ehkä hurjat 15!).

Kuvittelin, että olisi koko ajan ikävä rannalle. No ei ole ollut. Uudet arkiset nurkat ovat toisella tapaa huippukivat. Kävelylenkit vievät nyt aivan toisenlaisiin maisemiin ja se tuntuu todella virkistävältä.

Ja mihinpä meri katoaisi. Tänäkin aamuna keittelin kahvit, ajoin bussilla tutulle rannalle ja kävin hengittelemässä.

Tämä on Tallinnan parhautta. Ei tarvitse aina valita, vaan voi joissakin asioissa saada kaiken.

The meaning of syksy

Tallinnan talvi on sään puolesta yleensä aika kamala, mutta nämä syksyt!

Jos vuosi 2020 on muutoin ollut universumin puujalkavitsien jämävarastosta, niin ainakin syyssää on hemmotellut. Lokakuuhan oli hämmästyttävän kaunis ja Tallinna on saanut kellotella kivassa auringonpaisteessa ja väriloistossa.

• 

  Tämä kuva on viikonlopulta. Nyt lehtiä on puissa jo vähemmän.

Minulle, kuusikoiden, männiköiden ja koivikoiden, kasvatille tämä jalopuiden värikirjon ylenpalttisuus ja päähän kopsahtelevien tammenterhojen (ja aina niin kivuliaiden kastanjapähkinöiden!) äänet ovat edelleen jotenkin eksoottisia.

Mutta loppuu väri-iloittelu tältäkin vuodelta. Tänä aamuna lähdimme lapsen kanssa liikkeelle heti seitsemän jälkeen ennen kuin lehtipuhaltimet olivat ehtineet herätä. Puut olivat kai päättäneet viime yönä yhteistuumin pudottaa lehtensä. Kahlasimme aamuhämärässä nilkkoja myöten keltaisissa lehdissä. Tenava potkiskeli niitä onnellisena. ”Lehtien potkiminen is the meaning of syksy!” hän hihkui höpöenglannillaan. Me agrees.

Istahda toki – marraskuun blogihaaste alkaa

• 

• 

Tässä on ollut vähän kaikenlaista. Niin kuin vaikkapa vuosi 2020.

Mutta nyt on (taas) aika kuuluisien viimeisien sanojen! Lahden takana -blogi yrittää aktivoitua!

Asetin itselleni marraskuun blogihaasteen: joka viikko tulee vähintään viisi postausta. Sehän tarkoittaa sitä, että jokainen postaus ei ehkä ole jumalten mannaa sanataiteen ystäville. Vaikka mistä sitä tietää, millaisiin sfääreihin marraskuu minut lietsoo.

Aloitetaan tällä lailla värikkäästi hautausmaalta. Tämän postauksen kuvat ovat Tallinnan keskustan/sisäkaupungin hautausmaalta (Tallinna siselinna kalmistu). Kävelin siellä lokakuun viimeisenä, siis pyhäinpäivänä.

Koska kyseessä taisi olla toinen kerta, kun kävelen kyseisellä kalmistolla, en osaa sanoa, oliko tunnelma tavallisen lauantainen vai oliko aistittavissa pyhäinpäivän ja Viron 2. marraskuuta vietettävän henkien päivän (hingede päev) tunnelmaa.

Joka tapauksessa hautausmaalla liikkui jonkin verran ihmisiä kynttilöitä tuomassa. Lisäksi monella hautapaikalla oli syyssiivouksen tekijöitä. Olipa joku ottanut mukaan lehtipuhaltimenkin, jolla puhalteli kasaan kieltämättä hurjan paksuja vaahteranlehtikerroksia.

Minä mietiskelin hautausmaalla, että virolaisilla hautuumailla olevista penkeistä pitäisi joskus koota kuvakirja. Lähes jokaisella hautapaikalla kun on pieni penkki, jolla omaiset voivat istuskella. Osa on todella huojuvan näköisiä virityksiä, osa jykeviä kivisiä ja suuri osa jotain sieltä väliltä. Monen penkin alle oli laitettu vesipullo ja harava.

• 

• 

• 

• 

Eräällä penkillä istui kaksi rouvaa. Minusta tuntui, että heillä oli kahvit mukanaan. Kävelin kaksi kertaa heistä ohi, mutta en sittenkään kehdannut katsella niin tarkkaan, että olisin nähnyt tarkemmin.

Virolaiset hautausmaat ovat hienoja (niin kuin kaikkien maiden hautausmaat), mutta yhteen en totu: muovikukkien käyttö haudoilla. Toisaalta se on oikein järkevää. Miksi hankkia luonnonkukkia, jotka lakastuvat viikossa, kun voi ostaa jykevät tekokukat?

Mutta silti epäluonnollisen ryhdikkäästi törröttävät muovikrysanteemirivistöt ovat minusta aika omituiset. Vaan asiahan ei minulle kuulu. Jokainen surkoon ja muistelkoon tavallaan.