Jo 14:s Suomen itsenäisyyspäiväni muualla kuin Suomessa. 12 niistä Virossa, yksi Norjassa ja yksi Yhdysvalloissa.
Päivän tunnelmissa muutama ajatus siitä, mikä minulle on suomalaisuutta. Ei arvo- eikä missään muussakaan järjestyksessä, vaan hajatelmaisena kokoelmana kahvin äärellä. Koska kyllähän juhlapäivän kunniaksi sumpit keitetään.
- Hiljaisuuden sietäminen. Ihanaa, kun ei tarvitse aina selittää.
- Sellainen jokin tietty perustasaisuus, varmuus ja säheltämättömyys, että asiat hoidetaan.
- Soi vienosti murheeni soitto ja Maa on niin kaunis alkavat itkettää.
- ”Kai sä nyt kahvit sentään ehdit juoda?”
- Radio soittaa samaa Arttu Wiskarin biisiä niin usein, että siitä on tulla hulluksi.
- ”Mä lisäsin jo saunaan puita.”
- Tallinnan kadulla kulkeva nainen, jonka tuntee suomalaiseksi Marimekon laukusta, lyhyeksi leikatuista hiuksista ja mukavista jalkineista.
- ”Anteeksi mä olen minuutin myöhässä.”
- Kukaan ei panikoi, jos lapsi kiipeää puuhun.
- Sauvakävelijät nastakengissään ja heijastinliiveissään.
- ”Mietitääs nyt vielä vähän.”
- Keskustelu siitä, ovatko äitiyspakkauksen värivalinnat kaikille mieleiset.
- Naisten huomattavasti vähäisempi tytöttely kuin vaikkapa Virossa.
- Oletko aina tehnyt asian X väärin? -tyyppiset lehtiotsikot. Suomalaista itseruoskintaa parhaimmillaan.
- Suomalainen inside-huumori: kaikki tietävät, mitä tarkoittaa, kun joku sanoo ”torille”.
- Presidentti tai ministeri kävelee kadulla vastaan.
- ”Mennäänpä nyt tästä asiasta X yli niin että heilahtaa.”
- Kisamakkara.
- Jättiläismarketin karkihylly.
- Suomenlinnan muurit laivan ikkunasta.
- Jäätelötauko Pulkkilanharjulla.
Mutta ennen kaikkea vähänkään etäämmältä katsottuna Suomi on maa, jossa asiat ovat käsittämättömän hyvin ja asiat toimivat. Korvapuusti, kahvi ja pari salmiakkia Suomelle!
(Kuvat kesän 2020 Suomen-reissuilta. Sen jälkeen ei ole juuri tullut käytyä.)
Lahden takana 