Tallinnan jouluvalot

En lenkkeile paljon aivan ydinkeskustassa, mutta tänään hiippailin kaupungin ytimeen.

Voitteko kuvitella: siellä oli ihmisiä! Ilma oli verraton (toisin kuin perjantaisella joulutorikäynnillä). Kuu paistoi kirkkaalta taivalta, oli tyyntä ja ilma ehkä puoli astetta pakkasen puolella. Harju-kadulla oli kävelijöitä suorastaan ruuhkaksi asti. Tai en ehkä enää tiedä, mikä on ruuhkaa, kun kaupungilla on ollut koko vuoden niin rauhallista.

Vapaudenaukiolle rakennetun valosuihkulähteen ympärillä oli paljon ihmisiä sitä ihailemassa. Tuntui siltä, että tallinnalaisperheet olivat kaivautuneet kotikoloistaan pitkästä aikaa katsomaan kaupunkinsa nähtävyyksiä.

Tallinnan jouluvalot täydentyvät päivä päivältä. Nyt myös Viru-katu oli saanut valaistuksensa. Ja sielläkin liikkui ihmisiä enemmän kuin olen nähnyt koko syksynä yhteensä.

Hassua, miten innoissaan sitä voi olla ihmisistä. Toivottavasti paikalliset jaksavat käydä Tallinnan vanhankaupungin tunnelmasta nauttimassa.

Itselleni vanhakaupunki on tänä pöhkönä vuonna avautunut pitkän tauon jälkeen aivan uudella tavalla. Olen liikkunut siellä enemmän kuin aikoihin. Aiemmin olen varsinkin kesäisin lähinnä väistellyt siellä käymistä. Mutta onhan sekin tyhmä, turha ajatus.

Vanhakaupunki on ainutlaatuinen, historiaa joka saranastaan nariseva alue. Kaiken uuden ja trendikkään kerätessä usein huomion, on helppo pitää vanhaakaupunkia itsestäänselvyytenä. Sitä se nimen omaan ei ole. Lasikuutiotaloja tulee ja menee (ja järkytys sentään, mitä kuutioita nytkin on keskustaan suunnitteilla), mutta vanhankaupungin rakennukset jaksavat vuosisadasta toiseen.

Tallinnan joulutorilla

Tallinnan joulutori 2020

Eipä tässä muuta kuin että eilen perjantaina kävin juniorin kanssa Tallinnan joulutorilla, joka siis virallisesti avattiin 27.11.

Vettä satoi pysty- ja vaakasuuntaan. Enpä muista, minä vuonna viimeksi joulutorilla olisi ollut matkaoppaiden idyllistä lumista tunnelmaa. Tuntuu, että aina kun käyn siellä, vain värjöttelen tihkusateessa. Tallinna on minulle rakas, mutta Tallinnan talvisää on pääosin aivan esterin hanurista.

Kuusi on tänä vuonna tosi kaunis. Tai no näin sanon kai joka vuosi. Mutta oikeasti, tykkäsin: paljon pieniä valoja ja kullanväriset simppelit koristeet. Näyttävää ja tyylikästä.

Myyntikojuja on vain kolmannes siitä mitä normaalisti. Ne riittävät oikein hyvin kivan tunnelman luomiseen. Juustoinen joulumusiikki soi taustalla niin kuin asiaa kuuluu. Vielä en päätynyt whamageddoniin.

Glögiä myydään varmaan joka kojussa. On alkoholitonta, muutaman prosentin vahvuista ja jopa 14 prosentin vahvuista joulutykitystä.

Parissa kojussa oli ruokaa ja muutamassa jotain pientä makeaa. Lapsen suureksi pettymykseksi suurta karkkikojua ei enää ollut. Jättimäinen joulutikkari jäi hankkimatta.

Uutuutena oli samppanjabaari. Sieltä saa myös ostereita. Uutta oli myös pikkukoju, jossa oli virolaista kirjallisuutta ja muutamia virolaisia design-tuotteita. Tuollainen koju voisi vain olla paljon suurempi ja valikoimaltaan paljon, paljon laajempi.

Eli kyllä ihan joulutorilta tuntui, pienempänäkin. Saapa nähdä, miten väkeä riittää. Viikonloppuna paikalliset varmaan käyvät torilla tunnelmoimassa, mutta otetaanpa jokin kylmä, vihmova keskiviikkoiltapäivä, niin hiljaista voi olla ilman turistien joukkoa.

Myös lauantaina 28.11.2020 satoi vettä joka suunnasta. Mutta tori on pystyssä, ja tänään torin laidalle pystytettiin pientä esiintymislavaa. Pari karuselliakin on torin reunoilla. Kyllä se siitä.

Viisi vinkkiä virolaiseen joulunodotukseen

Joulu lähestyy, kaikesta huolimatta. Nappaa tästä Lahden takana -blogin kovaksikeitetyt vinkit siihen, miten laskeutua joulutunnelmaan virolaisittain. Tai ainakin ulkosuomalaisittain Virossa.

Testaa verimakkaraa

Verimakkara, verivorst, on virolaisen joulupöydän klassikkoherkku. Sellainen musta pötkö, tiedättehän. Jos suomalaisten maksalaatikosta sanotaan, että se näyttää kauhealta, niin ei verimakkarakaan kaunista ole. Mutta puolukkahilloa ja vaikka vähän hapankaalia kylkeen, niin nälkä lähtee. 

Verimakkaraa saa kaikista ruokakaupoista ja sitä voi tietysti ostaa (vielä muutamista jäljellä olevista) ravintoloista ja joulutoreilta. 

Kaarli puiesteen jouluvalot

Älä sekoile värivalojen kanssa

Virolaiset käyttävät mielestäni paljon erilaisia koristevaloja joulun aikaan, mutta melko vähän näkee mitään megamax-blinbling-supervälkky-suorituksia. Joojoo, onhan niitä, muta enimmäkseen valaisutyyli on silti sitä, että kirkasta valonauhaa levitellään runsaasti eri paikkoihin. Pidän siitä, kuten yllä olevassa kuvassa loistavasta Kaarli puiestee -tien valaistuksesta vuodelta 2019.

Alla oleva värikuusi puolestaan on Tallinnan naapurikunnan Viimsin joulukuusi viime vuodelta. Kuusi oli tehty muovikanistereista, jotka on valaistu sisältä päin.

Viimsin joulukuusi 2019

Käy katsomassa Pähkinänsärkijä 

Kansallisooppera ja -baletti Estonian Pähkinänsärkijä-baletti on mainio joulufiiliksen tuoja. Saapa nähdä, tuleeko tänä vuonna maski päässä mentyä katsomaan, mutta mahdollista se olisi. Äiti-pisteitä voi kerätä tilaamalla väliaikatarjoilut ennakkoon. Pillimehu ja leivos valmiina kahvilan pöydässä on pienen balettivieraan mielestä aika jees. 

Muista tontut! 

Koko joulukuun ajan jouluun saakka virolaislasten luona käy öisin tonttu, joka tuo joulusukkaan karkkia tai jonkin pienen lahjan. 

Niin siis periaatteessa tuo, jos tonttu jotenkin mystisesti ei unohda sukalla käyntiä… Joulukuun aamut ovat eräille äideille salamannopeita liikkeitä karkkikätköille, kun viime hetkellä muistaa, että daaaaaaamn, lapsi herää kohta eikä tonttu ole käynyt. 

Käy joulutorilla

Meidän tapauksessamme joulutorilla käynti tarkoittaa tietysti Tallinnan Raatihuoneentorin joulutoria, joka tänä vuonna kuitenkin järjestetään, vaikka epävarmaa olikin. 

Viime viikolla toinen lapseni huokaisi painokkaasti, että olisi aivan KAUHEAA, jos joulutoria ei olisi, sillä se on kaikkein tärkein asia, mistä joulufiilis tulee. Olin ihan liikuttunut, kun tajusin, miten merkittävä seikka tori on tenavalle. Torilta pitää kuulemma aina ostaa iso tikkari samasta karkkikojusta. Näin ne perinteet ovat syntyneet ilman sen kummemmin ajattelematta! 

Alla oleva kuva on otettu 24.11.2020. Tämän vuoden joulutorin rakentelut ovat käynnissä. Tori avataan perjantaina 27.11.

Tallinnan Raatihuoneentori 2020

Päivän valopää

”Löysin” muutama päivä sitten Lasnamäen ja Kadriorgin rajamailta majakan, Tallinnan alemman majakan (Tallinna alumine tuletorn).

Mikään suuri löytö kaupunkia paremmin tuntevalle tämä ei tietenkään ole: majakka on näyttänyt valoa 1800-luvulta saakka (torniosa valmistui Wikipedian mukaan 1839).

Minä vain en ollut koskaan ajatellut sen olemassaoloa, vaikka aivan varmasti olen nähnyt sen vihreän valon lukemattomia kertoja laivassa Tallinnan satamaa lähestyessä.

Tajusin sen olemassaolon vasta, kun kävelin pimeässä sen läheltä. Hieman hankala olla huomaamatta valoaan vilkuttavaa majakkaa.

Tänään kävin päiväsaikaan sitä uudestaan katsomassa. Siellähän se seisoi ja hoiti hommiaan. Kyllä, olen nähnyt majakkatornin monesti päiväsaikaan, mutta koska rakennus on kaikessa sympaattisuudessaan tavallaan vähän reppana ja sitä ympäröivät rakennukset ovat melko huonokuntoisia (paitsi taidemuseo Kumu, joka on tornista kivenheiton päässä – ja siksi ehkä katse kiinnittyy vain siihen), en ollut siihen kiinnittänyt huomiota.

Tästä syntyi päivän diippiä shittiä -oivallus.

Jotta osaisi nähdä kokonaiskuvan, kaikkia asioita pitäisi osata katsoa pimeässä ja valoisassa. Ja mieluusti siinä välissä vähän hämärässäkin. Ehkä sitten ymmärtäisi paremmin, mistä koko hommassa on kyse. Jokin asia näkyy paremmin pimeässä, jokin valoisassa, mutta kumpikaan ei vielä itsessään kerro kaikkea. Pitää nähdä kaikki valon ja pimeän vaihtelut.

Ja jotta ei menisi liian syvälliseksi, tässä vielä kuva Lasnamäkeä halkovasta Laagna-tiestä. Sitä tuli muutaman vuoden ajan ajettua joka arkipäivä. Siellä opin lopullisesti, että Tallinnassa pitää vain heittäytyä tämän kaupungin vauhtiin mukaan. Muuten jää kerrassaan jalkoihin.

Museokamaa

Tallinna on siitä mukava paikka, että täällä on kävelyetäisyydellä kaikki pääkaupungin palvelut. Jos niitä vain käyttäisi.

Olen 12:n Tallinna-vuoteni aikana käyttänyt hävettävän vähän kulttuuripalveluja, vaikka tuossahan ne olisivat aivan nurkan takana kansallisoopperasta lähtien, lukemattomista teattereista puhumattakaan (virolaiset muuten käyvät vuodesta toiseen yhä enemmän teatterissa, tietää Viron tilastokeskus).

Kun syksyllä muutimme keskemmälle kaupunkia, päätin aloittaa kevyellä henkilökohtaisella haasteella (koska mulla pitää aina olla vähän kisaa kaikessa): syksyn mittaan minun on käytävä kaikissa Kadriorgin puiston alueen museoissa.

Homma on edennyt kivasti! Olen käynyt Mikkelin museossa, Pietari I:n talomuseossa, Kadriorgin museossa ja eilen Kumussa.

Kumun vetonaula on tällä hetkellä Egyptin loisto -näyttely.

Hämärässä näyttelysalissa sai katsella esineistöä jopa 3 000 vuoden takaa. En väsy museoissa ihmettelemästä tunnetta, että vitriinin takana olevaa esinettä on pidellyt käsissään elävä ja hengittävä ihminen satoja tai tuhansia vuosia sitten. Tämän lähemmäs aikahyppyä en taida päästä.

Kumun näyttelyssä mieleen jäivät muun muassa alla olevien kuvien kalan sarkofagi (sic!), litteä, taskumattimainen uudenvuodenpullo (täytettiin Niilin vedellä ja annettiin uutenavuotena lahjaksi) ja kauniit meikkausvälineet. Egyptiläisillä oli silmänrajauskynien käyttö hallussa.

Lisäksi hihittelin lehmän muotoiselle öljylampulle. Mietin, onkohan sen tehnyt taiteilija muotoillut lampun vähän kieli poskessa, niin hassulta lehmän selällään köllöttelevä asento näyttää. Mutta todennäköisesti tähänkin liittyy jokin jumalallinen pyhyys, jota minä en vain ymmärrä.

Tietysti näyttelyssä oli muumioita ja sarkofageja, mutta ne kannattaa käydä katsomassa itse. Minä seisoskelin pitkään vähän liikuttuneena pienen muumioidun pojan käärön äärellä ja mietiskelin, miten omituista on, että hyvin kauan sitten Egyptin hiekoilla juosseen lapsen maalliset jäännökset päätyvät katsottavakseni tallinnalaiseen taidemuseoon.

Seuraava projekti lienee Tallinnan vanhankaupungin museoiden läpi koluaminen. Siinä riittää pientä puuhaa hetkeksi. Kiitos lapsen koulutöiden, vanhankaupungin museohaaste on jo alkanut: kävimme jokin aika sitten Adamson-Ericin museossa ja viime viikonloppuna Nigulisten museossa.

Museokäynneissä on nykyään myös se kiva puoli, että ihan itse saa päättää, mitä museossa katsoo ja kuinka kauan on. Kukaan ei pakota lukemaan jokaista opastaulua tai kuuntelemaan oppaan tunnin selostusta.

Valoa odotellessa

En millään voi tänä vuonna yhtyä yleiseen ”marraskuu on niin pimeä ja kurja ja räntäinen enkä selviä tästä synkkyydestä yli talven” -voivotteluun. Siitä on kiittäminen huiman kaunista lokakuuta ja ajatusta siitä, että Tallinnassa aletaan kohta laittaa JOULUVALOJA! Woop-woop!


Huvitti, kun eräänä päivänä huomasin ajattelevani, että olisipa kiva, kun kaikki Tallinnan jouluvalot jo syttyisivät. Tykkään kovasti siitä, millaisia valoketjuja, valopuita ja muita valaistuja rakennelmia tänne luodaan.

Kadriorgin puistossa liikkuva on tänä syksynä tosin jo hemmoteltu piloille erilaisilla valosysteemeillä. Puistossa piti olla vuosittainen valofestivaali, mutta se(kin) jäi pois – koska korona.

No, festivaalijärjestäjät ehtivät tehdä puistoon kaikenlaisia valohäkkyröitä, kuten nuo kuvan puissa roikkuvat valokruunut, joita on muutama kävelytien yllä, joka vie Kadriorgin palatsia kohden.

Ei kovasti harmita käydä tihkusateisella marraskuisella iltakävelyllä kun tietää, että voi ihailla näitä.

Maisemista

Virolaiset törmärannikot ovat hienoja, mutta niin pelottavia! Humps vain näköalapaikan parkkialueen vieressä on kymmenien metrien pystysuora pudotus.

Tämän kuvan maisemiin, Türisaluun, on Tallinnan keskustasta puolen tunnin ajomatka.

(Testaan tällä postauksella panoraamakuvan liittämistä kännykästä. Saas nähdä, toimiiko.)

Lähimatkailusta

Talvilomaviikko on Virossakin päättymässä. Koska minun lomani ei osu samaan aikaan jälkikasvun vapaiden kanssa, ei pitkiä lomajaksoja voi ajatella.

Mutta onneksi Viro on siitä kätevä, että tunnissakin pääsee toisiin maisemiin ja rentoon oloon.

Lähdimme lauantaina aamupäivällä Tallinnasta Rakvereen. Sinne ajaa tunnin ja vartin. Rakvere on leppoisa pikkukaupunki, jossa on oikein hyvä kylpylä ja muutama nähtävyys. En viettäisi paikan päällä viikkoa, mutta viikonloppu menee kivasti. Rakveressa ei ole säilynyt kovin paljon vanhaa puutalokaupunkimaisemaa, mutta kuvan Pikk-kadulla sitä voi vielä aistia. Katu kunnostettiin viime vuoden aikana ja voin kuvitella, että ensi kesänä siellä on varmaan mukavasti kesätunnelmaa.

Lumettoman talven jälkeen meitä tervehti talviloman päätteeksi, niin, talvi! Meitä moikkasi myös tämä söpö Rakveren linnan aasi, joka laidunsi linnan ulkopuolella. Nuorimmaisella oli suuria vaikeuksia irrottautua leppoisan olion luota. Parvekkeellamme ei tälläkään kertaa ollut tilaa nelijalkaiselle.

Linnahan on komea kuin mikä. Olemme käyneet siellä sen verran monta kertaa, että sisälle emme menneet ja muutenkin reissun pääasia oli keskittyä kylpylässä kellumiseen ja loiskimiseen. Mutta hieman sentään ulkoiltiin linnan ympärillä. Harmi, että ei tullut pulkkaa mukaan, sillä vallihautaan olisi saanut hyvät vauhdit!

Illallisen jälkeen tsekattiin vielä linnan iltavalaistus. Oikein tunnelmallista ja komeaa.


Paluumatkalla tänään pistäydyttiin ensimmäistä kertaa monien suosittelemassa Viitna Kõrts (”Viitnan krouvi”) -tienvarsiravintolassa. Varaukseton suositus tälle, jos hakee autenttista virolaista ravintolaelämystä! Olihan melkoinen paikka: vanhassa trahteerin rakennuksessa on peräti kaksi eri ravintolaa, seisovan pöydän puoli sekä à la carte -puoli. Kurkkasimme kumpiinkin ja päätimme kokeilla sapuskaa oikein ruokalistalta pöytiin tarjoiltuna. Pihalla olisi ollut erikseen vielä pieni Viitna Kebab -kioski.

Krouvin ruokasali on valtava (oli myös siellä buffan puolella, jonne vain kurkkasimme), pöydät jykevät, vanhat maataloustyökalut koristavat seiniä, himmelit ja kuivatut kalat roikkuvat katosta ja ruoka on rehtiä ja tuhtia. Kasvissyöjät ja vegaanit älkööt vaivautuko: hapankermaa ja pekonia oli aika lailla kaikessa. Kuvassa alkuruokasettimme, eli friteerattuja juustopalloja sekä valkosipulileipiä. Kummassakin on, tietenkin, mukana kulhollinen hapankermaa dippikastikkeeksi.

Pääruokana seurueellamme meni pelmenejä, mulgipuder-puuroa (siitä lisää joskus myöhemmin) ja kermaista kanaa. Nälkä ei ole alkuiltapäivän jälkeen ollut ja huomenna haisen varmasti pahalle.

Hyvä reissu. Keho ja mieli lepäsivät!

Juhlinnasta

24. helmikuuta on Viron itsenäisyyspäivä. Niitä päivähän on tässä maassa kaksi, sillä uudelleen itsenäistymisen päivää juhlitaan elokuussa.

Minä olen asunut Virossa maahanmuuttajana pian 12 vuotta. Enpä olisi arvannut. Mutta enpä olisi arvannut sitäkään, miten pieni maa jaksaa jatkuvasti yllättää ja ilahduttaa minua moni-ilmeisyydellään.

Keräsin muutaman kuvamuiston reissuiltani vuodelta 2019 (ja jokin myös kuluvalta vuodelta). Kuvat eivät ole missään järjestyksessä, mutta muistuttakoon paikoista, ilmiöistä, matkoista ja maisemista eri puolilla Viroa. Elagu Eesti!

Saarenmaan saaren pääkaupungin Kuressaaren linnan hienoa antia on muun muassa linnanmuuri.

 

Syksyllä virolaisten puutarhat notkuvat omenoista ja niistä riittää aina satunnaisille ohikulkijoille jaettavaksi.

 

Haapsalun kaupunki Länsi-Virossa on niin sympaattinen! Tsaarin vierailua varten tehty rautatieasema on pakollinen nähtävyys. Minä viettäisin mieluusti viikonloppuja kaupungin ravintoloissa ja kahviloissa luuhaten. Talvella Haapsalu on – luvalla sanoen – aika kuollut.

 

Võrun kaupungissa Etelä-Virossa on ihmeellisten muotojen ja rakenteiden täyttämä keskusaukio. Voi vain kuvitella, millaista pulinaa tämän rakentaminen on aiheuttanut. Ja veikkaan, että nyt aukion, öööh, asioista, ollaan jo sitä mieltä, että olipas hauska keksintö.

 

Aah, tämä oli hyvä annos! Võrun Stedingu Maja -ravintola oli virolainen ravintolakokemus parhaimmillaan: simppeliä paikallista ruokaa tyylikkään raikkaasti tehtynä. Miljöönä vanha pankkirakennus ja bonuksena verraton palvelu.

 

Leivonnaiset ja juhlat! Missä ikinä tulevaisuudessa asunkin, yritän tämän puolen virolaisuudesta pitää mukana: aina voi vähän juhlistaa ja aina on sopiva hetki leivospalalle. Kuvassa juhlitaan viisauden päivää eli lukuvuoden aloitusta.

 

Viro on hienoja paikallistapahtumia. Viime kesän mieleenjäävimpiä hetkiä oli muinaistulien yön Tallinnan naapurikunnassa Viimsissä. Poljimme lapsen kanssa pyörällä paikalle. Illan hämärtyessä fillaroimme takaisin kotiin ja ihailimme pitkin rantoja vilkkuvia tulia.

Mikä tahansa luhistumispisteessä oleva röttelö voi Virossa mukautua moderniksi tapahtumanäyttämöksi. Design-viikonloppu oli vanhassa tehdashallissa. Niin tyypillistä Tallinnaa, että meinaa jo naurattaa kliseisyydessään.

Minulla on ilo nauttia tällaisesta maisemasta kotimatkan varrella. No ihan joka päivä ei sentään ole auringonlaskuidylliä ja peilityyntä merta. Tallinnan Piritan (joki-)ranta on ollut mielisairaalani iloissa ja suruissa.

Suutarin pajan kyltti Rakveressä. Epäselväksi jäi, onko pajassa toimintaa.

 

Tartto on Viron graffiti-pääkaupunki.

 

Tartolla on kummallinen vaikutus. Siellä on aivan erilainen fiilis kuin Tallinnassa. Niin on kyllä kaikissa muissakin Viron kaupungeissa, mutta Tartossa on ehdottomasti omansa. En tiedä, mistä tunne tulee, mutta joka tapauksessa Tartto on suosikkikaupunkini Virossa Tallinnan jälkeen. Aina siihen saakka, kun taas käyn jollain muulla Viron paikkakunnalla ja totean, että ei, sittenkin suosikkini on tämä.

Kesän 2019 laulu- ja tanssijuhlat olivat jytisyttävä kokemus. Juhlista muistuttavat siniset sydämet ympäri maata. Jos on Virossa mahdollisuus käydä vain yhdessä museossa, valintani olisi taustalla oleva Viron kansallismuseo, Eesti Rahva Muuseum.

Saarenmaasta

EDIT: Tämä postaus on julkaistu helmikuussa 2020, vaikka postauksen päivämäärä muuta näyttää. Olin tuolloin aloittanut postauksen teon, mutta näköjään oli jäänyt kesken ja julkaisematta. Kuvat ovat siis keväältä 2019.

*******

Vuoden 2019 aikana Saarenmaasta tuli lopullisesti yksi ehdottomia lempipaikkojani Virossa. En tiedä, mikä saaressa niin kolahti, mutta jotenkin paikan henki vain tuntuu omalta. Ja voi hyvä tavaton, kuinka kaunista siellä on!

Tämän postauksen kuvat ovat Saarenmaan pääkaupungista Kuressaaresta ja lauttamatkalta saarelle, mutta saarihan on tietysti paljon muutakin kuin vain suurin kaupunkinsa. Koetanpa jossain vaiheessa kirjoitella lisää.

Näitä kuvia katsellessa mietin, että Saarenmaalla on ihan oma valonsakin. Suurella saarella taivaskin on avara.

Manner-Virosta Saarenmaalle mennään yhteysaluksella (lentääkin kyllä voi). Alus tuo ensin Muhun saarelle, josta vie pengertie Saarenmaalle.

Yksi Kuressaaren kaupunkikaivoista.

Saaremaa Veski -ravintolan pyöräparkki. Pyörä on erinomainen kulkupeli saarella, jossa etäisyydet ovat lyhyitä eikä mäkiä oikeastaan ole.

Saarenmaan voimamies Suur Tõll ja vaimonsa Piret askeltavat Kuressaaren rannassa.

Kuressaaren linna ympäristöineen on todella hieno. Linnassa olevan museon kiertämiseen kuluu aikaa. Ehdottomasti kannattaa käydä muurin päällä ihailemassa maisemia.

Ja vielä söpömpi kaivo!

Näinkin voi katukyltin ripustaa.

Manner-Virosta Saarenmaalle (tai siis ensin Muhun saarelle) vievät lautat ovat uusia ja moderneja. Sisällä on siistit kahvilat ja oleskelualueet sekä lasten leikkipaikka.