Rannalta sisämaahan

Tänä vuonna olen kävellyt hyvin paljon merenrannassa. Kun maailma varsinkin keväällä lukittui neljän seinän sisälle, mahdollisuus päästä helposti haukkaamaan happea merenrantaan osoittautui uskomattoman tärkeäksi. Merituuli tuntui kirjaimellisesti pienentävän virushässäkän aikaansaamaa otsamoloa, ja avaran maiseman äärellä tuntui, että ei tässä nyt aivan jumissa olla.

Syksyn mittaan elämänkuviot ovat muuttuneet niin, että ranta ei ole enää ihan niin lähellä (siis viiden minuutin kävelyn sijaan ehkä hurjat 15!).

Kuvittelin, että olisi koko ajan ikävä rannalle. No ei ole ollut. Uudet arkiset nurkat ovat toisella tapaa huippukivat. Kävelylenkit vievät nyt aivan toisenlaisiin maisemiin ja se tuntuu todella virkistävältä.

Ja mihinpä meri katoaisi. Tänäkin aamuna keittelin kahvit, ajoin bussilla tutulle rannalle ja kävin hengittelemässä.

Tämä on Tallinnan parhautta. Ei tarvitse aina valita, vaan voi joissakin asioissa saada kaiken.

Advertisement

The meaning of syksy

Tallinnan talvi on sään puolesta yleensä aika kamala, mutta nämä syksyt!

Jos vuosi 2020 on muutoin ollut universumin puujalkavitsien jämävarastosta, niin ainakin syyssää on hemmotellut. Lokakuuhan oli hämmästyttävän kaunis ja Tallinna on saanut kellotella kivassa auringonpaisteessa ja väriloistossa.

• 

  Tämä kuva on viikonlopulta. Nyt lehtiä on puissa jo vähemmän.

Minulle, kuusikoiden, männiköiden ja koivikoiden, kasvatille tämä jalopuiden värikirjon ylenpalttisuus ja päähän kopsahtelevien tammenterhojen (ja aina niin kivuliaiden kastanjapähkinöiden!) äänet ovat edelleen jotenkin eksoottisia.

Mutta loppuu väri-iloittelu tältäkin vuodelta. Tänä aamuna lähdimme lapsen kanssa liikkeelle heti seitsemän jälkeen ennen kuin lehtipuhaltimet olivat ehtineet herätä. Puut olivat kai päättäneet viime yönä yhteistuumin pudottaa lehtensä. Kahlasimme aamuhämärässä nilkkoja myöten keltaisissa lehdissä. Tenava potkiskeli niitä onnellisena. ”Lehtien potkiminen is the meaning of syksy!” hän hihkui höpöenglannillaan. Me agrees.

Istahda toki – marraskuun blogihaaste alkaa

• 

• 

Tässä on ollut vähän kaikenlaista. Niin kuin vaikkapa vuosi 2020.

Mutta nyt on (taas) aika kuuluisien viimeisien sanojen! Lahden takana -blogi yrittää aktivoitua!

Asetin itselleni marraskuun blogihaasteen: joka viikko tulee vähintään viisi postausta. Sehän tarkoittaa sitä, että jokainen postaus ei ehkä ole jumalten mannaa sanataiteen ystäville. Vaikka mistä sitä tietää, millaisiin sfääreihin marraskuu minut lietsoo.

Aloitetaan tällä lailla värikkäästi hautausmaalta. Tämän postauksen kuvat ovat Tallinnan keskustan/sisäkaupungin hautausmaalta (Tallinna siselinna kalmistu). Kävelin siellä lokakuun viimeisenä, siis pyhäinpäivänä.

Koska kyseessä taisi olla toinen kerta, kun kävelen kyseisellä kalmistolla, en osaa sanoa, oliko tunnelma tavallisen lauantainen vai oliko aistittavissa pyhäinpäivän ja Viron 2. marraskuuta vietettävän henkien päivän (hingede päev) tunnelmaa.

Joka tapauksessa hautausmaalla liikkui jonkin verran ihmisiä kynttilöitä tuomassa. Lisäksi monella hautapaikalla oli syyssiivouksen tekijöitä. Olipa joku ottanut mukaan lehtipuhaltimenkin, jolla puhalteli kasaan kieltämättä hurjan paksuja vaahteranlehtikerroksia.

Minä mietiskelin hautausmaalla, että virolaisilla hautuumailla olevista penkeistä pitäisi joskus koota kuvakirja. Lähes jokaisella hautapaikalla kun on pieni penkki, jolla omaiset voivat istuskella. Osa on todella huojuvan näköisiä virityksiä, osa jykeviä kivisiä ja suuri osa jotain sieltä väliltä. Monen penkin alle oli laitettu vesipullo ja harava.

• 

• 

• 

• 

Eräällä penkillä istui kaksi rouvaa. Minusta tuntui, että heillä oli kahvit mukanaan. Kävelin kaksi kertaa heistä ohi, mutta en sittenkään kehdannut katsella niin tarkkaan, että olisin nähnyt tarkemmin.

Virolaiset hautausmaat ovat hienoja (niin kuin kaikkien maiden hautausmaat), mutta yhteen en totu: muovikukkien käyttö haudoilla. Toisaalta se on oikein järkevää. Miksi hankkia luonnonkukkia, jotka lakastuvat viikossa, kun voi ostaa jykevät tekokukat?

Mutta silti epäluonnollisen ryhdikkäästi törröttävät muovikrysanteemirivistöt ovat minusta aika omituiset. Vaan asiahan ei minulle kuulu. Jokainen surkoon ja muistelkoon tavallaan.

Bingo!

Ei se visuaalisesti kaunis ole, mutta sisältö on, öh, arkeani.

Poikkeustila-bingoni. Voitto on varma.

Maito on taas loppu.	“Et käy närppimässä!” -komento lounaan ja päivällisen välillä.	Kasvavan rairuohon tuijottelua.
“Mulla on nälkä” on sanottu jo ennen klo 11:tä.	Lapsi vaihtaa päivävaatteet jo ennen puoltapäivää.	Lehden haku postilaatikosta arvioiden, liikkuuko portaikossa joku naapuri.
Parvekkeella seisoskelua.	Katsellaan, kun roska-auto tulee.	Sännätään ikkunalle: “Naapurin koiranpentu on pihalla! Aww!”

 

Mikä on muuttunut

Mikä on muuttunut arjessani poikkeustilan aikana?

Olen käynyt joka aamu ainakin 40 minuutin kävelylenkillä. Toivon, että saan jatkettua tätä tapaa myös sitten, kun taas elämässä palataan johonkin (uuteen)  normaaliin. Vanhasta normaalista kun on aivan turha haaveilla.

Sekoaisin ilman ulkoilua. Satuin sopivasti huollattamaan uskollisen Helkamani noin viikko ennen poikkeustilan alkua!

Olen laittanut ruokaa enemmän kuin aikoihin. Tietysti olen aiemminkin kokkaillut joka päivä (koska lapset), mutta nyt se on aivan välttämätöntä, kun taloudessa on koko ajan läsnä myös kaksi koululaista. Mutta ihme kyllä asia ei ole tuntunut aivan sietämättömältä (en ole pohjimmiltani kovin suuri kodinhengetär). On nimittäin käynyt niin, että päivän intensiivisen ruudun tuijottamisen jälkeen on tuntunut mukavalta kuoria perunoita, sekoitella kastiketta ja pilkkoa porkkanoita. Lisäksi lounaan valmistelu keskellä päivää ja yhteinen ruokahetki tenavien kanssa on erinomainen katko näppäimistön näpyttelyyn.

Kuuntelen äänikirjoja todella paljon. Koska olen ulkona niin paljon kuin voin ja jaksan, kuuntelen oikeastaan koko ajan äänikirjoja tai joskus podcasteja. Lukeminen on muutenkin kivaa ja poikkeustilan aikana suorastaan välttämätöntä. On pakko saada ajatukset aivan muualle kaikesta ympärillä vellovasta.

Arvostan entistä enemmän rutiineja. Säntillinen arjen aikataulu, perheen ruokahetket, ulkoilu, ero arkipäivän ja pyhäpäivän välillä ovat yhä tärkeämpiä.

Muistan taas paremmin, että mikään ei koskaan ole itsestäänselvää. Ei terveys, ei työpaikka, ei vapaa liikkuminen, ei säännöllinen laivayhteys Suomenlahden yli, ei ihmissuhteet. Kaikkea pitää vaalia, kaiken eteen pitää tehdä töitä.

Olen taas alkanut juoda liikaa kahvia!

Imuroin paljon useammin kuin ennen, ja nuoriso kuittailee siitä koko ajan. Kun on jatkuvasti kotona, tuntuu, että roskaa ja pölyä kertyy enemmän. Ja siitä samasta syystä, että on jatkuvasti kotona, tulee tunne, että haluaa ympäristönsä olevan kohtuullisessa järjestyksessä. Hallitaan nyt edes kodin järjestystä, kun kaikki muu on melkein hallitsematonta.

Tätä korttia vilkaisen monta kertaa päivässä. 

Olen etsinyt enemmän erilaisia paikallisia palvelutarjoajia, lähinnä ruuan kotiinkuljetukseen. Kauppojen kotiinkuljetuspalvelut ovat olleet tukossa jo monta viikkoa, joten kauppa-asiointiin on pitänyt löytää uusia ratkaisuja.

Arvostan kevättä enemmän. Jos nyt jonain vuodenaikana pitää kohdata tämä älyttömyys, niin olkoon sitten kevät. Kun kaikkialla muualla valo tuntuu vähenevän, niin luonnossa se onneksi lisääntyy.

Ihmisten kohtaaminen olis kiva. Eipä silti: minä siedän yksinäisyyttä ja itsekseni oloa erinomaisesti. On tullut harjoiteltua. Työnikin on sellaista, että siitä suuri osa tapahtuu oman pään sisässä. Mutta esimerkiksi se, että nyt ei voi haastatella ketään kasvotusten eikä lähteä työpöydän äärestä juttukeikalle johonkin kiinnostavaan paikkaan, tekee arjesta kovin erilaista.

 

Melkein kuin tavallisesti

Sen voi melkein unohtaa, kun tekee arkisia askareita kotona, käy pitkällä lenkillä, nauttii kevätauringosta, syö lapsen leipomaa mutakakkua, lukee kirjaa eikä katso tai lue uutisia.

En ole käynyt pariin viikkoon Tallinnan keskustassa. Täältä kauempaa vain vilkuttelen vanhankaupungin torneille.

Mutta sitten jostain vilahtaa tietoisuuteen jokin asia, josta muistaa, että maailmassa on aika moni asia pois paikoiltaan. Mieleen tunkee huoli siitä, että ei oikein tiedä, millaista oma arki on parin kuukauden päästä. Ja kunpa kaikki pysyisivät terveinä!

Mutta sen olen havainnut, että aivoja on pakko lepuuttaa koko maailmaa puhuttavalta aiheelta, jotta ei mene aivan kierroksille. Äänikirja soimaan ja kädet vaikka kuorimaan perunoita auttavat hyvin. Kavala maailma ei katoa sinä aikana, joten sen voi yhtä hyvin hetkeksi unohtaa.

Muovautuva todellisuus

Kuten suurella osalla varsinkin Euroopan väestöstä, päättyvä viikko on myös lahden takana lopulta läjäyttänyt eteen epätodellisen uuden arjen. Eletään maailmanlaajuisen sukupolvikokemuksen päiviä, viikkoja ja kuukausia. Ikävä kyllä tällaista sukupolvikokemusta ei olisi tahtonut kukaan.

Tilanne on niin kummallinen, että ei oikein edes löydä sanoja. Viikon mittaan tunteet ovat heitelleet kovasta huolesta reippaaseen optimismiin.

On ihmeellistä, miten nopeasti arkinen todellisuus alkaa muovautua uudenlaiseksi ja miten nopeasti siihen sopeutuu. Pakko on usein paras kannustin.

Postimees-lehden välissä ilmestyi viikolla lappu, jonka voi kiinnittää omaan ulko-oveen ja ilmoittaa siten halunsa auttaa. Sanomalehtien sivumäärä pienentyy kuin pyy maailmanlopun edellä. 

Mitä olen oppinut tällä viikolla:

Ulkoilun merkitys kasvaa entisestään. Askelmittarissa on lukemia enemmän kuin aikoihin. Uutisten ryöpytyksessä on pakko saada happea ja elimistön liikettä. Epäergonominen kotikonttori aiheuttaa myös sen, että nyt jos koskaan on huolehdittava siitä, että tomumaja pysyy pelikunnossa.

Arjen rutiinit ovat tärkeitä ja poikkeustilassa pitää pystyä luomaan uusia. Aamulla siistiydytään ja pukeudutaan. Syödään säännöllisinä ruoka-aikoina. Pestään hampaat ja luetaan iltasatu.  Sovitaan, miten päivän aikana autetaan etäkoulun läksyissä, sillä joka avunpyyntöön en kesken töiden voi heti reagoida. Mietitään keinoja olla kavereiden kanssa yhteyksissä, kun heitä ei voi nyt tavata. Kiristetään käsienpesutahtia.

Olen käynyt tällä viikolla lukemattomia kertoja Tallinnan Piritan rannassa vetämässä henkeä ja seurailemassa hiljenevää laivaliikennettä. 

Rajansa kaikella. Olen työni takia hyvin kiinni poikkeustilauutisissa. Olen viikossa huomannut, että noin klo 16 olen aivan kurkkua myöten täynnä koko koronaa. Mieli ei pysty vain ottamaan vastaan. Iltaisin ennen nukkumaanmenoa ei pidä lukea uutisia, sillä väsynyt mieli luo entistä enemmän maailmanlopun tunnelmia.

Sosiaalinen media on mahtava – ja pelottava voimassaan. Somessa voi kokea suorastaan liikutuksen hetkiä yhteisöllisyyden tunteista. Aivan upeaa. Samalla salaliittoteorioita ja muuta väärää tietoa suoltavat trollitehtaat tuottavat häiriköiviä valeprofiileja. Todella kylmähermoista medialukutaitoa tarvitaan aivan kaikilta. Rauhallisiin analyyseihin pitäisi olla aikaa, mitä tässä tilanteessa ei kuitenkaan meinaa olla.

Viro on ehkä parhaita mahdollisia paikkoja käydä läpi pandemiaa. Olen monesta suunnasta lukenut tai kuullut kommentin, että suurella osalla kansasta on poikkeustila tuoreessa muistissa. Virolaiset ovat tottuneita nopeisiin käänteisiin ja etsivät sukkelasti erilaisia ratkaisuja arjen käänteisiin. Yhteiskunnan perusrakenteet ovat kunnossa, koulutus korkeatasoista, ihmiset perusluonteeltaan aika skeptisiä ja hah – täällä ei tarvitse rimpuilla eroon arkisesta halailusta tai poskisuudelmista.

Tallinnan vanhakaupunki perjantaina iltapäivällä. Vain pyörivät pensaspallot puuttuvat. 

Inhoan videoita ja puhelimessa puhumista, mutta nyt saa omat inhot jäädä sivuun. Jotta työni voi sujua ja yhteys läheisiin pysyä saumattomana, rouva saa nyt vain luvan opetella sietämään videoneuvotteluja ja facetime-puheluja.

Koulu on lapsille valtavan tärkeä sosiaalinen ympäristö. Minulle tuli melkein tippa linssiin, kun seurasin vaivihkaa vierestä toisen lapsen ekaa videotuntia oman opettajansa ja luokan kanssa. Riemu kohtaamisesta tauon jälkeen ja into uuden tekniikan opettelusta oli sydäntä sulattavaa. Viikon mittaan videopuhelut kavereiden kanssa ovat jo uusi normi ja niitä sovitaan soittamalla tai whatsappissa.

Pitää muistaa puhua. Alun hurjimpina päivinä lapset olivat selvästi huolestuneina. ”Äiti miksi sä olet noin vakava?” ”Sä olet jotenkin erilainen.” Ja sitten juteltiin. Kun kertoo omat pelkonsa ja syynsä vakaville ilmeille ja selittää, miksi tekee nyt asioita eri lailla kuin aiemmin, lasten loppureaktio on lopulta olankohautus ja ”aha”. Tenava kääntää kylkeään ja nukkuu rauhassa. Minun ratkaisuni on myös ollut se, että telkkari tai radio on päällä vain iltauutisten aikaan. Ei tarvitse pienten mielten kuunnella pandemiasta yhtään sen enempää. Se on epämiellyttävänä taustahälynä heidän elämässään joka tapauksessa.

Olen oppinut, että tästä pitää ottaa opiksi. Sen, mikä on kamalaa, ei pidä toistua. Asiat, jotka ovat olleet ilahduttavia ja toimivia, saavat jatkua. Muutaman viikon takaista ”normaalia” arkea ei kuitenkaan enää sellaisenaan tule, joten parempi vain valmistautua uudenlaiseen arkeen.

 

Aamuista

Ikääntymisen tajuaa vaikkapa siitä, että erilaisten asioiden tekeminen aamulla ei ole vain huono vitsi. Kun parikymppisenä sunnuntaiaamuisin nukkuminen puolille päivin oli perusmenoa, nyt se oikein ei luonnistu enää. Sen sijaan voi käydä vaikka aamukävelyllä.

Ja se on hyvä se! Silloin ei ohita esimerkiksi tällaisia kevättalven aamuja, jolloin voi kävellä kotoaan rantaan, tassutella lähikahvilaan ja ostaa kahvin ja istua muki kourassa rannan penkillä tuijottelemassa tyynelle Itämerelle laivoja katsellen.

Keski-ikä, you rule.

Naistenpäivästä

Naistenpäivän aattona jokainen Viron kukkakauppias mönkii kasvihuoneensa uumenista ja virittää myyntipisteen mahdollisimman otolliselle paikalle. Tätäkään autoa en ole pyörälenkkini varrella aiemmin nähnyt, mutta nyt pitää takoa, kun kukka- ja konvehtisesonki on kuumimmillaan. Tästä pakusta kaupataan virolaisia tulppaaneja.

Talvesta

Silloin kun minä olin nuori ja hiihdettiin kesät talvet ja tökittiin itseä käpylehmällä silmään, olivat talvetkin kunnollisia.

Tuli tänään mieleen abivuoden lukuloma, jolloin ajatukset olivat muualla kuin lukemisessa. Tietysti silloin paistoi aurinko KOKO ajan ja talvi oli kauneimmillaan.

Aika kultaa muistot, mutta siitä olen varma, että väistelin lukemista tekemällä monia hiihtolenkkejä aurinkoisilla kerstehangilla, joita pitkin pääsin Päijänteen jäälle jatkamaan lenkkiä. Se on kerrassaan hienoimpia asioita, mitä voi tehdä, abi tai ei.

Tämän vuoden abit ovat lukulomansa aloittaneet, mutta keskisessä Suomessa ei voi kersteistä haaveilla.

Sellainen talvi tällä kertaa. Toivottavasti joskus taas hiihdetään.