Lahden takana luettua: Ainoat todelliset asiat

Saanko nyt jotain henkistyneen, keski-ikää lähestyvän lukijanaisen pisteitä? En muista, että olisin aiemmin lukenut Merete Mazzarellan kirjoja, kun on tuntunut, että ne käsittelevät aina vanhenemista tai jotain muuta tosi syvää, mutta nyt tuli lukaistua tällainen. 

Ainoat todelliset asiat on alaotsikkonsa mukaisesti sekalaisia otteita vuodesta Mazzarellan elämässä. Kirja ei ole juonellinen romaani, vaan ajatuksia ja pohdintoja työstä, rakkaudesta, häpeästä, syyllisyydentunnosta ja kyllä – vanhenemisesta.

Kyllähän Mazzarella on todella taitava kirjoittaja ja ilmiöiden tarkkailija. Tekstistä näkyy kilometrien päähän, kuinka valtavan lukenut ja monipuolisesti asioista ajatteleva hän on. Kadehdittavan reippaasti hän elää täysin omannäköistään elämää. Joten tottahan kirja antoi paljon kaikenlaista ajateltavaa ja sai huomaamaan asioita.

Kirja oli varsin nopealukuinen, mutta toisaalta tämäntyyppistä kirjallisuutta ei kovin pitkään jaksaisikaan. Yhden ihmisen ”teinkö nyt väärin vai oikein” -pohdinnan lukemiseen riittää vallan hyvin hieman yli 200 sivua.

Kaukasia meets Meksiko

Lahden takana syödään pari kertaa kuussa tortilloita. Usein tortillahetki ajoittuu näin perjantai-iltaan: viikon päätteeksi ei jaksa sen suurempaa keittelyä, vaan voimat riittävät jauhelihan tai broileripalojen ruskistamiseen tortillaletun sisälle.   Meksikolaishenkisten (tai mistä minä tiedän, kuinka ”meksikolaishenkisiä” ne oikeasti ovat) salsa-kastikkeiden sijaan olen viime aikoina alkanut käyttää tortillan kastikkeena adzika-nimistä kastiketta.

Tämä punainen mössö on tullut tutuksi lukuisissa Tallinnan gruusialaisissa ravintoloissa. Sitä on usein esimerkiksi varraslihojen ohessa soosina.

Wikipedia tietääkin kertoa, että kyseessä tosiaan on gruusialainen maustekastike. Käyttääpä netissä joku tästä nimitystä ”venäläinen pesto”.

Adzikassa on paljon tomaattia, valkosipulia, chiliä, suolaa ja vähän valmistajasta riippuen eri mausteita. Veikkaan, että tämä on juuri sellainen kastike, josta jokaisella gruusialaisemännällä on ”ainoa oikea” reseptinsä. Ruokakaupan hyllystä adzikaa löytyy useaa eri merkkiä sekä isoilta bulkkituottajilta että vähän pienemmiltä valmistajilta.

En ole vielä tullut ostaneeksi adzikaa torilta. Missä tahansa kaupungin torilla käykin, siellä on aina useampien myyjien tiskillä itsetehtyä adzikaa. Täytyy muistaa testata.

Wikipedian englanninkielinen artikkeli aiheesta on monipuolisempi. Se löytyy tästä.

Maailma tuli Tallinnaan

Lapsen päiväkodin eteisessä oli tällä viikolla eräänä aamuna tavallista sähköisempi tunnelma.

Eteisessä oli huivipäinen nainen, jolla oli mukanaan tummapiirteinen lapsi.

Kyseinen lapsi on yksi niistä seitsemästä (kyllä, seitsemästä) pakolaisesta, joita Viro joitakin viikkoja sitten otti vastaan. Tästä irakilaislapsesta tuli nyt lapseni päiväkotikaveri.

Pari päivää myöhemmin tuli päiväkodin johtajalta viesti, jossa hän toivoi kaikilta ryhmän vanhemmilta ja lapsilta ymmärtäväistä ja myötätuntoista suhtautumista tätä lasta ja hänen perhettään kohtaan.

Hiljaa mielessäni toivon, että ei kai nyt kenellekään ryhmämme vanhemmalle tulisikaan mieleen alkaa ilkeillä lapselle. Mutta kaipa tällainen paimenkirje sitten on tarpeen, ja se on hieman pelottavaa.

Sitäkin mietin, että siinä kohden kun minä -maahanmuuttaja, ulkomaalainen, kielipuoli- kiikutin lapseni päiväkotiin, niin muille vanhemmille ei lähetetty yllä mainitun kaltaista kirjettä.

Jotkut maahanmuuttajat ovat sopivampia kuin toiset.

 

 

Pyöräillen Piritalla

Tallinna kehittyy pikkuhiljaa paremmaksi pyöräilykaupungiksi. Kun vuonna 2008 tänne tulimme, pyöräilijöitä näkyi kaupunkikuvassa mielestäni hyvin vähän. Ero Suomen pyöräilijämääriin oli silmäänpistävä.

Vuosi vuodelta fillarilla liikkuvia on tullut lisää ja pyöräteitä on rakennettu yhä enemmän.

 

Me avasimme tenavien kanssa pyöräilykautta kotinurkilla. Piritan kaupunginosaa halkoo Piritan joki ja sitä ympäröivät laajat ulkoilualueet Kloostrimetsassa eli Luostarinmetsässä. Täällä ei ole pyöräteitä, vaan metsäpolkuja ja kuntoratoja.

Kerrassaan mukavaa oli ulkoilla. Lapsille riittää töngittävää joenpenkoilla, ja historiasta kiinnostunut voi kuvitella munkit vaeltamassa kohti kappelin rukoushetkeä. Näillä joenpientareilla kun on liikuttu jo monta, monta sataa vuotta.

Oikeat tähdenasennot kylvöpuuhiin

Olen Viron-vuosieni aikana kyllä ymmärtänyt, että horoskooppi liittyy täällä monenlaisiin elämäntilanteisiin. Aina se silti jaksaa yllättää.

Postimees-lehden liitteessä oli tänään kylvökalenteri. Nyt yritän käsittää, että jos olen vaikkapa jousimies, niin kuuluuko minun nyt huhtikuussa tuon pyörylätaulukon mukaan kylvää viljaa.

Vasemmalla puolella olevassa taulukossa taas tapahtuu jotakin kellonajan tarkkuudella. Härän ja kaksosten kuuluu kai sunnuntaina 10.4. kylvää juureksia, mutta klo 8.59 alkaen kukkia.

I’m confused.

Ruista ranteeseen

Hämäläisen ruisleipäperinteen kasvatti on ollut aikuisikänsä varrella hieman hukassa. Varsinaissuomalainen ja virolainen ruisleipäperinne kun on luonteeltaan kovin erilaista kuin sisäsuomalainen: on mallasta, siirappia ja kaikenlaisia rämmäleitä, kuten nyt vaikka sitä kirottua kuminaa.

Elämä tassii, ja ihmisen on ollut pakko tottua siihen, että merenrantakansojen leipä ei vain ole niin kuin äidin leivinuunista vetämää.

IMG_7425

Paksuhko, rapea kuori ja lämmin pehmeä sisus. Suosikkileipäni Virossa on vihdoinkin löytynyt. 

Jokapäiväisen kotimatkan varrelle aukesi viikko sitten Muhu Pagarid -firman leipomo-myymälä. Uunit ovat myymälätiskin takana, ja valikoimissa Muhun paakareilla on tällä hetkellä vain kolme eri tuotetta: ruisleipä eli leib (kuvassa), pikk sai (pitkä vaalea leipä) ja sai (ihan vain tavallinen vaalea leipä). Pisteet jämäkän simppelistä valikoimasta!

Kun puoli kuudelta työpäivän jälkeen tänään lasten kanssa pistäydyimme ensimmäistä kertaa leipomoon, oli uunista juuri tullut leibaa. Otin sen, koska muuta ei ollutkaan.

Nälissäni kotona leikkasin ensimmäisen siivun, pistin voita päälle, haukkasin ja meinasin pyörtyä. Siis kuinka hyvää voi tuore leipä olla! Täydellisen rapea kuori, pehmeä sisus, ei liian makea maku, ei häiritseviä mausteyrttejä.

Poika söi yhdeltä istumalta neljä siivua, minä viisi ja tytärkin kaksi. Nuorisoraati ilmoitti, että huomenna tätä leipää haetaan uudestaan. En vastusta. Jos kotoista suomalaista ei lasketa, tämä meni kirkkaasti ruisleipäsuosikikseni.

Kallista kylpemistä

Naapurikunta Viimsin puolelle avattiin viime vuoden puolella vesipuisto. Kylpylöitähän täällä päin on monenlaisia, mutta selvästi vesiriehuntaan ja liukumäkiin keskittyvää paikkaa ei niinkään.

Meiltä oli paikka vielä lasten kanssa testaamatta, ja kun sunnuntai-iltapäivä osoittautui tyhjäksi, keräsin hyvä äiti -pisteitä ilmoittamalla tenaville, että voisimme lähteä vesipuistoon. Riemunkiljuntaahan siitä seurasi, ja syliin syöksyi lapsia, jotka ilmoittivat, että olen maailman paras äiti.

IMG_7410

Eikö olekin valtavan houkutteleva kuva vesipuiston parkkipaikasta ja jäisestä takapihasta? 

Atlantis H2O Aquapark -vesipuisto (siis mikä nimi!?) on Tallinnan keskustasta suunnilleen vartin ajomatkan päässä. Pääkaupungista pääsee bussilla aivan vesikeskuksen viereen.

Kätevä kohde siis Tallinnan-kävijälle, mutta voi hyvä tavaton mitä lysti maksaa: sunnuntaina pääsylippu kahdelta lapselta ja minulta maksoi 49 euroa. Olin kyllä ymmärtänyt, että lippujen hinta on varsin suolainen, mutta tähän en ollut osannut varautua. En enää kassalla alkanut perääntyä, kun lapset olivat täpinässä uimaan menossa. Minulle kaupattiin lisäksi pääsyä saunaosastolle. Saunoihin pääsyn kanssa lipun hinta olisi ollut 65 euroa. Joo ei saunottu.

Kyseessä on tosiaankin vesipuisto, jolta on turha odottaa rauhallista lillumista. Aquaparkissa on lukuisia eri liukumäkiä, aaltoallas ja kaikenlaisia muita pienempiä vesipärske-laitteita. En suosittele paikkaa aivan pienille lapsille, sillä esimerkiksi 3 – 4-vuotiaille paikasta ei välttämättä ole iloa. Omani, 6-  ja 8-vuotiaat sen sijaan olivat jo niin isoja, että pääsivät suurimpaan osaan liukumäistä. Hurjimpiin mäkiin on pituusraja 140 cm. Allasalueen vieressä on kahvila, jossa saa uikkarit päällä nauttia taukomehut ja -jäätelöt.

Kyllähän tuolla kolme tuntia sujuvasti kulutti. Lapset pitivät kovasti. Mutta hinta pitää huolen siitä, että täällä ei välttämättä enää käydä.

Lisäksi minä sain taas kerran todeta sen, minkä aina koen huvipuistoissa: kun vatsa ei kestä pienintäkään heiluntaa tai huojuntaa, on aivan turhaa hommaa lähteä vesipuistoon, jossa liukumäkien vauhti, kaarteet ja heittelyt ovat sellaisia, että muutun yhden laskun jälkeen vihreäksi ja pahoinvoivaksi.