Hei kuule Suomi

Jo 14:s Suomen itsenäisyyspäiväni muualla kuin Suomessa. 12 niistä Virossa, yksi Norjassa ja yksi Yhdysvalloissa.

Päivän tunnelmissa muutama ajatus siitä, mikä minulle on suomalaisuutta. Ei arvo- eikä missään muussakaan järjestyksessä, vaan hajatelmaisena kokoelmana kahvin äärellä. Koska kyllähän juhlapäivän kunniaksi sumpit keitetään.

  • Hiljaisuuden sietäminen. Ihanaa, kun ei tarvitse aina selittää.
  • Sellainen jokin tietty perustasaisuus, varmuus ja säheltämättömyys, että asiat hoidetaan.
  • Soi vienosti murheeni soitto ja Maa on niin kaunis alkavat itkettää.
  • ”Kai sä nyt kahvit sentään ehdit juoda?”
  • Radio soittaa samaa Arttu Wiskarin biisiä niin usein, että siitä on tulla hulluksi.
  • ”Mä lisäsin jo saunaan puita.”
  • Tallinnan kadulla kulkeva nainen, jonka tuntee suomalaiseksi Marimekon laukusta, lyhyeksi leikatuista hiuksista ja mukavista jalkineista.
  • ”Anteeksi mä olen minuutin myöhässä.”
  • Kukaan ei panikoi, jos lapsi kiipeää puuhun.
  • Sauvakävelijät nastakengissään ja heijastinliiveissään.
  • ”Mietitääs nyt vielä vähän.”
  • Keskustelu siitä, ovatko äitiyspakkauksen värivalinnat kaikille mieleiset.
  • Naisten huomattavasti vähäisempi tytöttely kuin vaikkapa Virossa.
  • Oletko aina tehnyt asian X väärin? -tyyppiset lehtiotsikot. Suomalaista itseruoskintaa parhaimmillaan.
  • Suomalainen inside-huumori: kaikki tietävät, mitä tarkoittaa, kun joku sanoo ”torille”.
  • Presidentti tai ministeri kävelee kadulla vastaan.
  • ”Mennäänpä nyt tästä asiasta X yli niin että heilahtaa.”
  • Kisamakkara.
  • Jättiläismarketin karkihylly.
  • Suomenlinnan muurit laivan ikkunasta.
  • Jäätelötauko Pulkkilanharjulla.

Mutta ennen kaikkea vähänkään etäämmältä katsottuna Suomi on maa, jossa asiat ovat käsittämättömän hyvin ja asiat toimivat. Korvapuusti, kahvi ja pari salmiakkia Suomelle!

(Kuvat kesän 2020 Suomen-reissuilta. Sen jälkeen ei ole juuri tullut käytyä.)

Vapaudesta

***Tämäkin postaus on löytöjä luonnoskansiosta. Olen näköjään keväällä kirjoittanut kaikenlaista, mutta on vain jäänyt julkaisematta. Mutta koska olen tekstin sisällöstä edelleen samaa mieltä, pistetäänpä julki tämäkin***

Poikkeustilassa on paljon pelottavaa, hermostuttavaa, yllättävää ja epämiellyttävää alkaen pienistä käytännön asioista ulottuen suuriin yhteiskunnallisiin muutoksiin.

Olen viime päivinä miettinyt vapautta, jonka puute on minulle konkretisoitunut karvaimmin siinä, että matkailu Suomen ja Viron välillä on tauolla.

On hankala edes pukea sanoiksi, miten epätodelliselta se tuntuu. Ajatella, että koen elämässäni ajan, jolloin en voi täysin vapaasti matkustaa synnyinmaahani. Tutut laivat, jotka normaalisti seilaavat kävelymatkan päässä kodistani merenlahdella, seisovat nyt liikkumatta satamassa.

Tallinnanlahti
Tallinnanlahdella on ollut tänä vuonna kovin hiljaista. Kun normaalitilassa on ollut täysin tavallista nähdä merenlahdella liikkumassa useita pika- ja risteilyaluksia kerrallaan, tänä vuonna lahti on ollut usein tyhjä. Kuva on elokuulta 2020 ja otettu Paksun Margareetan tornin päältä.

Katsos näin tyttönen, pysytkö mukana?

Kyllä, tunnustan: olen pitänyt monia asioita itsestäänselvyyksinä, ja nyt virus ottaa olkapäistä kiinni ja ravistelee. Katsos näin, tyttönen, hupsheijaa, tällä lailla laitetaan elämän paletti uusiksi. Pysytkö mukana?

Yritän pysyä. Tiedän naurettavan etuoikeutetun asemani. Minulla ei ole hätää. Tilanne menee jossakin vaiheessa ohi ja pääsen taas lahden yli. En ole mikään vanki. Totta kai minä tai joku läheiseni voi sairastua, mutta koska sitä en voi tietää, en voi sitä murehtiakaan. Voin vain elää niin, että riski olisi mahdollisimman pieni ja toivoa parasta.

Ajatteluun tämä kevät kuitenkin jättää jäljen. Haluan puolustaa entistä enemmän vapautta. On aivan turha ajatella, että omien fyysisten tai henkisten rajojen sisäpuolelle jääminen jotenkin pelastaisi mitään tai ketään. Liikkumisen rajoittaminen on tässä tilanteessa hetkellisesti pakollista, mutta pitkällä aikavälillä kauhistuttava ajatus.

Ihmisten, ilmiöiden, tavaroiden ja ajatusten pitää saada liikkua tai painekattila räjähtää. Siinä liikkeessä kulkee väistämättä mukana myös paljon väärää, vaarallista ja rikollistakin, mutta silti uskon siihen, että vapaus on kuitenkin arvona ja eteenpäin vievänä voimana niin paljon rajojen sulkemista tärkeämpi, että tasapaino on aina plussan puolella.

Sillamäe
Sillamäen kaupungissa tiedetään, millaista on elää suljetuissa oloissa. Kuva upealta promenadilta kesältä 2020.

Tämän olen oppinut haastattelemisesta

***Tämän postauksen olen tehnyt alkuvuodesta 2020, mutta se oli jäänyt julkaisematta. Julkaisen siis nyt. Väliäkö tuolla, sillä aihe on ajaton.***

Olen tehnyt ensimmäiset varsinaiset lehtihaastatteluni vuonna 2003. Vähitellen tunnen, että olen oppinut siitä perusasioita.

Ennen kaikkea tajuan, miten valtavasti on vielä oppimista. Mikään ei anna päivästä toiseen niin karua palautetta omasta työstä kuin omien haastattelunauhojen kuunteleminen.

Tähän mennessä olen oppinut muun muassa seuraavaa:

Valmistaudu

Haastatteluun pitää aina valmistautua. Erittäin harvinaisia ovat haastattelutilanteet, joihin lähtisin lennosta, mutta toki siihenkin pitää olla valmis.

Perustiedot haastateltavasta pitää olla selvänä ja edes muutama kysymys etukäteen mietittynä. Joskus mietin 2–3 kysymystä, joskus 20–30. Riippuu hurjasti haastattelusta.

Merkitsen vihkooni (mieluusti A5-kokoinen kierrevihko, kierteet yläreunassa) kysymysten summittaisen esittämisjärjestyksen. Lisäksi merkitsen kysymykset, mitkä ainakin pitää kysyä, vaikkei mitään muuta ehtisi tai jostain syystä voisi.

Mietin etukäteen päässäni, mikä määrä asiaa minulla pitää haastattelun lopuksi olla, jotta voin olla turvallisin mielin, että saan jutun kasaan. Toisaalta tämän ajatustyön voi jättää poiskin, sillä kokemus on tuonut sen tuntuman, että tiedän hyvin, missä kohden haastattelua minulla on jo riittävästi sisältöä jutun tekemiseen.

Kun kysymykset ja järjestys ovat paperilla, voin unohtaa ne. Kun tiedän, että suunnitelma on turvallisesti mukana, kokemus antaa improvisoinnin varmuuden. Eikä koskaan tarvitse jännittää, mitä pitikään kysyä, koska tiedän aina, että vihkosta voin katsoa.

Auta haastateltavaa rentoutumaan

Haastateltavan kanssa rupatellaan ensin niitä näitä. Päivitellään säätä tai liikenneruuhkia. Joidenkin kanssa riittää pari lausetta, joidenkin kanssa huomaa, että juttu alkaa luistaa vasta sitten, kun haastattelu on jo loppumaisillaan. Se on luonnollista: ihmiseen tutustuminen vie aikaa, puolin ja toisin.

Ennen kaikkea on tehtävä toimittajan rooli sopivan nöyräksi. Muistutan itseäni aina siitä, että haastateltavaa lähes poikkeuksetta jännittää enemmän kuin minua, joten tärkeintä on tehdä haastateltavan olo turvalliseksi. Olen haastattelutilanteessa kiinnostumassa ihmisestä ja hänen tarinastaan, en nolaamassa.

Joo, ymmärrän hyvin, että kaikissa haastattelutilanteissa ei suinkaan olla näin leppoisissa tunnelmissa. Mutta vaikka kuinka olisin kaivamassa haastateltavalta hankalaa tietoa, kaikkea helpottaa, kun tilanteessa ollaan ihminen ihmiselle.

Kuuntele

Haastattelussa kuunnellaan ihmistä. Vaikka kuinka tekisi mieli lähteä höpisemään kivan haastateltavan kanssa, että joo, tolleen mäkin ajattelen ja kuules kun minäkin näin saman asian, niin pitää antaa olla. Haastateltavassa aistii fiiliksen laskun silmänräpäyksen puolikkaassa, jos toimittaja alkaa kertoa itsestään.

On kuunneltava huolellisesti ja myötäiltävä oikein. Myötäilyllä en tarkoita sitä, että olisi jatkuvasti jees-naisena samaa mieltä, vaan sitä kaikkea kahden ihmisen kommunikoinnissa tapahtuvaa, joka vie keskustelua eteenpäin.

Haastattelunauhoja kuunnellessa olen tajunnut, että  ynähdykset, naurahdukset ja nyökytykset pitää ajoittaa oikein. Olen kipeästi oppinut, että väärällä hetkellä ajoitettu murahdukseni voi keskeyttää haastateltavan ajattelun, vaikka se ei missään tapauksessa ollut tarkoitukseni. Jopa liian intensiivinen nyökyttely voi vaikuttaa haastateltavan puherytmiin.

Haastattelussa toimii siis parhaiten lapseni lakoninen tokaisu minulle: ”Äiti, kaikille olisi parempi, jos vain olisit hiljaa.”

Älä ole amatööri, muista perusasiat!

Kaikkein tärkein, joka itsestäänselvyydessään meinaa välillä unohtua: tiedä tarkalleen, missä ja mihin kellonaikaan tapaat haastateltavasi. Ammattilainen ottaa etukäteen selville, missä kohtaamispaikka on, jos ei entuudestaan tiedä ja varmistaa, onko lähellä pysäköintipaikkaa, jos tulee autolla.

Ammattilainen myös huolehtii, että haastateltavan puhelinnumero on tallessa ja että omassa puhelimessa on akkua. Mikään ei ole älyttömämpää kuin sekoilla jonkin väärän oven takana ja tajuta, että ei voi edes soittaa. Ei, en puhu kaverin puolesta, vaan ihan vahvasta omasta kokemuksesta. Mutta kummasti oppii.

Ja luonnollisesti pitää huolehtia, että mukana on riittävästi toimivia kyniä (aina lyijykyniä!), muistivihko tai -vihkoja, nauhuri, akkulaturi ja/tai akkupankki. On täysin varma, että jos kyniä on yksi, se hajoaa ja jos akkupankkia ei ole, kännykän akku tyhjentyy maagisesti viidessä sekunnissa.

Mikä Tallinnassa on muuttunut 13 vuodessa?

Ostin eilen kaupasta valmiiksi marinoitua broilerinfileetä. Ostos sai minut nostalgiseksi. Aloin muistella, mikä Virossa ja ennen kaikkea Tallinnassa on muuttunut sinä aikana, kun olen täällä asunut.

Aloin käydä säännöllisesti Virossa syksyllä 2007. Pysyvästi koti siirtyi Tallinnaan huhtikuussa 2008.

Vaikka Viron kehityksen ehkä hurjavauhtisimmat 1990- ja 2000-luvun alun vuodet olivat siinä kohden menneet, on pian 13 vuoden aikana kaikenlaista ehtinyt muuttua. Myös ne broilerinfileet.

Muuttuneita asioita olisi tietysti loputtomasti. Tässä vain yksi valikoima.

Valo

Muistan talvelta 2007–2008 Tallinnan kovin hämäränä kaupunkina. Verrattuna silloiseen kotikaupunkiini Suomessa Tallinnan katuvalaistus tuntui aika onnettomalta.

Koska kaikkeen tottuu pikkuhiljaa, en edes osaa nyt sanoa, millainen Tallinnan katuvalaistus on verrattuna suomalaiskaupunkeihin. Mutta varmasti täällä on valoisampaa nyt kuin loppuvuodesta 2007.

Tallinnan laulukenttä ja siellä oleva laulukaari olivat tietysti jo vuonna 2007. Laulukaaren kattorakenteet on sittemmin uudistettu ja koko laulukentän aluesta on tullut aina avoin ulkoilualue. Kuva on otettu 21.11.2020.

Varmasti täällä on valoisampaa kuin vuonna 2007.

Laivat

Alkuaikoina matkustin melko usein Nordic Jet Linen katamaraanilla. Se oli se, mihin sai myös auton mukaan. Linda Linen katamaraanikin liikkui. Yhtä kaikki – inhosin katamaraaneja, koska olen niin heikkovatsainen, että pienikin keinutus saa minut vihreäksi. Katamaraaneissa sitä oli runsaasti tarjolla. Kumpaakaan näistä firmasta ei ole enää.

Jos jokin laivoista on minulle nostalginen, niin se on Tallinkin Superstar-alus, jolla taitoin perheineni varsinaisen muuttomatkan Suomesta Viroon. Muistan vieläkin, missä kohden laivaa itkin kahden kuukauden ikäinen esikoinen sylissäni, kun kaikki uusi jännitti niin paljon.

Superstarilla olen myös matkustanut lasteni isän hautajaisiin.

Raitiovaunut

Tallinnan raitiovaunukalusto uudistuu pikkuhiljaa. Osa ratikoista on silti edelleen samoja tsekkoslovakialaisia luottopakkeja, joihin on lähes mahdotonta päästä lastenvaunujen kanssa. No onhan niissä tunnelmaa! Hankala kuvitella, että ne menisivät koskaan rikki.

Olen monesti sanonut, että jos minun pitäisi valita minulle tärkein Tallinnan ääni, niin se olisi ratikan kirskunta siinä kohdassa Kadriorgia, jossa linja kääntyy Poska-kadulta takaisin kaupunkia kohti Narva maanteelle.

Silti on mahtavaa, että ratikoista suuri osa on jo matalalattiaisia moderneja kulkupelejä. Kyyti on niillä todella miellyttävää.

Ai niin, lipunpurijat! Tallinnaan tullessamme olivat vielä käytössä joukkoliikenteen paperiset matkaliput. Pieni lipuke työnnettiin kulkuneuvoon astuessa laitteeseen, joka teki siihen reiän.

Nämä ”lipunpurijat” ovat nekin muisto vain, ja nykyisin joukkoliikenteessä vilautetaan sulavamuotoiselle kortinlukijalle omaa matkakorttia. Eikä tallinnalaisen tarvitse edes lippua ostaa, sillä kaupungissa kirjoilla olevalle joukkoliikenne on ilmaista.

Vanhankaupungin suurin muutos kuluneen 13 vuoden aikana lienee tapahtunut tänä vuonna. Kun koronavirusepidemia hiljensi matkailun, Vanhankaupungin kadut ja kujat ovat olleet kovin hiljaisia. Olen varovaisen toiveikas sen suhteen, että ehkä tämä ravistelu tarvittiin, jotta alue ei lopullisesti muuttuisi epätodelliseksi turistikuplaksi.

Vanhakaupunki on muuttunut eniten kenties juuri kuluvana vuonna.

Sataman seutu ja Telliskivi

Rotermannin kortteli, Reidi-tie, D-terminaalin ympäristö, Nautica-keskus, Kadriorgin suunnan Russalka-patsaan ympäristö – no jestas, mikä muutos!

Tallinnan keskustan ja sataman välillä ei oikein ollut vuonna 2007 minkäänlaista yhteyttä. Esimerkiksi Rotermannin kortteli oli kummallista pimeää rakennusryteikköä. Nyt se nivoo ydinkeskustan ja sataman yhteen.

Russalka-patsaan luota keskustaan päin oli 2007 muutamia kerrostaloja ja heinikkoista rantamaisemaa, jossa koiran kanssa lenkkeillessä saattoi törmätä puskan takaa tupsahtavaan puliukkoon.

Nyt siellä on viime vuonna avattu Reidi-tie, joka sujuvoitti tieliikennettä satamaan ja avasi samalla todella hienosti rannan kävellen ja pyöräillen liikkuville. Kuuluin niihin, jotka olivat huolissaan, miten yhteys rantaan uuden autotien myötä katoaa. Se huoli katosi hetkessä kun näki, miten hieno Reidi-tiestä tuli ja miten nopeasti ihmiset löysivät sen.

Telliskiven alueella taisi olla vuonna 2007 jo ravintola F-Hoone (en ole varma), mutta muuta sitten ei ollutkaan. Nyt seudusta on tullut niin übercool teollista ja modernia yhdistelevää Tallinnaa, että se melkein naurattaa.

Ihmisten kirjo

Tallinnaan muuttaessamme täällä ei ollut ihonväriltään tummia ihmisiä. Ei kerta kaikkiaan ollut. Tallinna ja koko Viro oli valkoisten virolaisten yhteiskunta.

Se konkretisoitui minulle silmänräpäyksessä Heathrow’n lentokentällä alkuvuodesta 2011, kun lapseni näki turbaanipäisen lentokenttätyöntekijän ja huudahti vilpittömästi: ”Äiti, tuo mies on musta!” Lapseni ei kolmen ensimmäisen elinvuotensa aikana ollut nähnyt muita kuin valkoisia ihmisiä.

Pikkuhiljaa Tallinnan katukuvaan on alkanut tulla eri kansallisuuksia ja sanoisin, että viimeisen 3–4 vuoden aikana erityisen nopeasti.

Broilerinfilee

Entä se alussa mainittu broilerinfilee?

Tämäkin on vahva muistikuva aivan Viroon muuttamisen alkuajoilta: menin kauppaan etsimään marinoituja broilerinfileesuikaleita (no kuinka valmisruoka-suomalainen voi olla!?)

Ei niitä ollut.

Aluksi olin virolaisen ruokavalikoiman suhteen hieman hölmistynyt, kunnes tajusin: tämähän on aika hienoa. Kaikkea ei ole vielä pyöritelty marinadissa. Ihmiset laittavat ruokaa käsittelemättömistä raaka-aineista. Saan itse päättää, miltä ruokani maistuu.

Siksi olin muutamia vuosia sitten melkein pettynyt, kun tajusin, että kauppojen valikoimiin oli tullut ensimmäisiä marinoituja broilerifileitä. Nyt niitä alkaa olla jo aika paljon. Samoin kevyttuotteita sekä laktoosittomia tuotteita, joita kumpiakaan ei vuonna 2007 ollut lainkaan.

Vähitellen olen kehittänyt mielessäni marinoitu broilerinfilee -indeksin. Se kertoo yhteiskunnan länsimaistumisesta.

Vaikka indeksi on Virossa noussut, rohkenen väittää, että täällä edelleen syödään vähemmän käsiteltyä ruokaa kuin Suomessa.

Saa tuntua marraskuulta

Jokainen kuukausi tuntuu aina erilaiselta.

Marraskuu tuntuu vuosi vuodelta enemmän aamuilta, jolloin olen liikkeellä ennen kahdeksaa. Jostain syystä juuri ohi vilahtavissa aamuhetkissä muistan, että joo, tältä tämä kuukausi tuntuu.

Tihkusateen roiskuminen aamuruuhkan autojen alla kuulostaa aina samalta. On aina samalla tavalla kostean kylmä. On säkkipimeää sillä tietyllä, marraskuisella tavalla. Tuoksuu vähän talvelle, mutta sitten ei kuitenkaan. Marraskuu on sitä, että tajuaa taas unohtaneensa heijastimet, vaikka ei todellakaan saisi.

Marraskuu tuntuu myös siltä iltapäivän noin puoli kolmen hetkeltä, kun huomaa, että on laitettava valot päälle. Ja puoli kuudelta miettii, miten päivää on voinut kestää niin kauan, kun tuntuu jo yöltä.

Marraskuun tunne tuli tänä vuonna tosi myöhään. On kai ollut muuta ajateltavaa. Se on aivan ok, sillä marraskuun tunnetta ei jaksaisi viikkokausia. Mutta näin pienissä annoksissa se on siedettävää. Tämäkin hetki mennään taas läpi. Aina valoa kohti. Siinä auttavat muun muassa upeat valopuut, kuten kuvan puu, joka palaa Piritan luostarin edessä, Piritajoen sillan kupeessa.

Päivän valopää

”Löysin” muutama päivä sitten Lasnamäen ja Kadriorgin rajamailta majakan, Tallinnan alemman majakan (Tallinna alumine tuletorn).

Mikään suuri löytö kaupunkia paremmin tuntevalle tämä ei tietenkään ole: majakka on näyttänyt valoa 1800-luvulta saakka (torniosa valmistui Wikipedian mukaan 1839).

Minä vain en ollut koskaan ajatellut sen olemassaoloa, vaikka aivan varmasti olen nähnyt sen vihreän valon lukemattomia kertoja laivassa Tallinnan satamaa lähestyessä.

Tajusin sen olemassaolon vasta, kun kävelin pimeässä sen läheltä. Hieman hankala olla huomaamatta valoaan vilkuttavaa majakkaa.

Tänään kävin päiväsaikaan sitä uudestaan katsomassa. Siellähän se seisoi ja hoiti hommiaan. Kyllä, olen nähnyt majakkatornin monesti päiväsaikaan, mutta koska rakennus on kaikessa sympaattisuudessaan tavallaan vähän reppana ja sitä ympäröivät rakennukset ovat melko huonokuntoisia (paitsi taidemuseo Kumu, joka on tornista kivenheiton päässä – ja siksi ehkä katse kiinnittyy vain siihen), en ollut siihen kiinnittänyt huomiota.

Tästä syntyi päivän diippiä shittiä -oivallus.

Jotta osaisi nähdä kokonaiskuvan, kaikkia asioita pitäisi osata katsoa pimeässä ja valoisassa. Ja mieluusti siinä välissä vähän hämärässäkin. Ehkä sitten ymmärtäisi paremmin, mistä koko hommassa on kyse. Jokin asia näkyy paremmin pimeässä, jokin valoisassa, mutta kumpikaan ei vielä itsessään kerro kaikkea. Pitää nähdä kaikki valon ja pimeän vaihtelut.

Ja jotta ei menisi liian syvälliseksi, tässä vielä kuva Lasnamäkeä halkovasta Laagna-tiestä. Sitä tuli muutaman vuoden ajan ajettua joka arkipäivä. Siellä opin lopullisesti, että Tallinnassa pitää vain heittäytyä tämän kaupungin vauhtiin mukaan. Muuten jää kerrassaan jalkoihin.

Bingo!

Ei se visuaalisesti kaunis ole, mutta sisältö on, öh, arkeani.

Poikkeustila-bingoni. Voitto on varma.

Maito on taas loppu.

“Et käy närppimässä!” -komento lounaan ja päivällisen välillä.

Kasvavan rairuohon tuijottelua.

“Mulla on nälkä” on sanottu jo ennen klo 11:tä.

Lapsi vaihtaa päivävaatteet jo ennen puoltapäivää.

Lehden haku postilaatikosta arvioiden, liikkuuko portaikossa joku naapuri.

Parvekkeella seisoskelua.

Katsellaan, kun roska-auto tulee.

Sännätään ikkunalle: “Naapurin koiranpentu on pihalla! Aww!”

 

Mikä on muuttunut

Mikä on muuttunut arjessani poikkeustilan aikana?

Olen käynyt joka aamu ainakin 40 minuutin kävelylenkillä. Toivon, että saan jatkettua tätä tapaa myös sitten, kun taas elämässä palataan johonkin (uuteen)  normaaliin. Vanhasta normaalista kun on aivan turha haaveilla.

img_9564

Sekoaisin ilman ulkoilua. Satuin sopivasti huollattamaan uskollisen Helkamani noin viikko ennen poikkeustilan alkua!

Olen laittanut ruokaa enemmän kuin aikoihin. Tietysti olen aiemminkin kokkaillut joka päivä (koska lapset), mutta nyt se on aivan välttämätöntä, kun taloudessa on koko ajan läsnä myös kaksi koululaista. Mutta ihme kyllä asia ei ole tuntunut aivan sietämättömältä (en ole pohjimmiltani kovin suuri kodinhengetär). On nimittäin käynyt niin, että päivän intensiivisen ruudun tuijottamisen jälkeen on tuntunut mukavalta kuoria perunoita, sekoitella kastiketta ja pilkkoa porkkanoita. Lisäksi lounaan valmistelu keskellä päivää ja yhteinen ruokahetki tenavien kanssa on erinomainen katko näppäimistön näpyttelyyn.

Kuuntelen äänikirjoja todella paljon. Koska olen ulkona niin paljon kuin voin ja jaksan, kuuntelen oikeastaan koko ajan äänikirjoja tai joskus podcasteja. Lukeminen on muutenkin kivaa ja poikkeustilan aikana suorastaan välttämätöntä. On pakko saada ajatukset aivan muualle kaikesta ympärillä vellovasta.

Arvostan entistä enemmän rutiineja. Säntillinen arjen aikataulu, perheen ruokahetket, ulkoilu, ero arkipäivän ja pyhäpäivän välillä ovat yhä tärkeämpiä.

Muistan taas paremmin, että mikään ei koskaan ole itsestäänselvää. Ei terveys, ei työpaikka, ei vapaa liikkuminen, ei säännöllinen laivayhteys Suomenlahden yli, ei ihmissuhteet. Kaikkea pitää vaalia, kaiken eteen pitää tehdä töitä.

Olen taas alkanut juoda liikaa kahvia!

Imuroin paljon useammin kuin ennen, ja nuoriso kuittailee siitä koko ajan. Kun on jatkuvasti kotona, tuntuu, että roskaa ja pölyä kertyy enemmän. Ja siitä samasta syystä, että on jatkuvasti kotona, tulee tunne, että haluaa ympäristönsä olevan kohtuullisessa järjestyksessä. Hallitaan nyt edes kodin järjestystä, kun kaikki muu on melkein hallitsematonta.

8e5a09a8-8ca5-4a32-8dd6-c87c84189ce5

Tätä korttia vilkaisen monta kertaa päivässä. 

Olen etsinyt enemmän erilaisia paikallisia palvelutarjoajia, lähinnä ruuan kotiinkuljetukseen. Kauppojen kotiinkuljetuspalvelut ovat olleet tukossa jo monta viikkoa, joten kauppa-asiointiin on pitänyt löytää uusia ratkaisuja.

Arvostan kevättä enemmän. Jos nyt jonain vuodenaikana pitää kohdata tämä älyttömyys, niin olkoon sitten kevät. Kun kaikkialla muualla valo tuntuu vähenevän, niin luonnossa se onneksi lisääntyy.

Ihmisten kohtaaminen olis kiva. Eipä silti: minä siedän yksinäisyyttä ja itsekseni oloa erinomaisesti. On tullut harjoiteltua. Työnikin on sellaista, että siitä suuri osa tapahtuu oman pään sisässä. Mutta esimerkiksi se, että nyt ei voi haastatella ketään kasvotusten eikä lähteä työpöydän äärestä juttukeikalle johonkin kiinnostavaan paikkaan, tekee arjesta kovin erilaista.

 

Melkein kuin tavallisesti

Sen voi melkein unohtaa, kun tekee arkisia askareita kotona, käy pitkällä lenkillä, nauttii kevätauringosta, syö lapsen leipomaa mutakakkua, lukee kirjaa eikä katso tai lue uutisia.

En ole käynyt pariin viikkoon Tallinnan keskustassa. Täältä kauempaa vain vilkuttelen vanhankaupungin torneille.

Mutta sitten jostain vilahtaa tietoisuuteen jokin asia, josta muistaa, että maailmassa on aika moni asia pois paikoiltaan. Mieleen tunkee huoli siitä, että ei oikein tiedä, millaista oma arki on parin kuukauden päästä. Ja kunpa kaikki pysyisivät terveinä!

Mutta sen olen havainnut, että aivoja on pakko lepuuttaa koko maailmaa puhuttavalta aiheelta, jotta ei mene aivan kierroksille. Äänikirja soimaan ja kädet vaikka kuorimaan perunoita auttavat hyvin. Kavala maailma ei katoa sinä aikana, joten sen voi yhtä hyvin hetkeksi unohtaa.

Aamuista

Ikääntymisen tajuaa vaikkapa siitä, että erilaisten asioiden tekeminen aamulla ei ole vain huono vitsi. Kun parikymppisenä sunnuntaiaamuisin nukkuminen puolille päivin oli perusmenoa, nyt se oikein ei luonnistu enää. Sen sijaan voi käydä vaikka aamukävelyllä.

Ja se on hyvä se! Silloin ei ohita esimerkiksi tällaisia kevättalven aamuja, jolloin voi kävellä kotoaan rantaan, tassutella lähikahvilaan ja ostaa kahvin ja istua muki kourassa rannan penkillä tuijottelemassa tyynelle Itämerelle laivoja katsellen.

Keski-ikä, you rule.