Vapaudesta

***Tämäkin postaus on löytöjä luonnoskansiosta. Olen näköjään keväällä kirjoittanut kaikenlaista, mutta on vain jäänyt julkaisematta. Mutta koska olen tekstin sisällöstä edelleen samaa mieltä, pistetäänpä julki tämäkin***

Poikkeustilassa on paljon pelottavaa, hermostuttavaa, yllättävää ja epämiellyttävää alkaen pienistä käytännön asioista ulottuen suuriin yhteiskunnallisiin muutoksiin.

Olen viime päivinä miettinyt vapautta, jonka puute on minulle konkretisoitunut karvaimmin siinä, että matkailu Suomen ja Viron välillä on tauolla.

On hankala edes pukea sanoiksi, miten epätodelliselta se tuntuu. Ajatella, että koen elämässäni ajan, jolloin en voi täysin vapaasti matkustaa synnyinmaahani. Tutut laivat, jotka normaalisti seilaavat kävelymatkan päässä kodistani merenlahdella, seisovat nyt liikkumatta satamassa.

Tallinnanlahdella on ollut tänä vuonna kovin hiljaista. Kun normaalitilassa on ollut täysin tavallista nähdä merenlahdella liikkumassa useita pika- ja risteilyaluksia kerrallaan, tänä vuonna lahti on ollut usein tyhjä. Kuva on elokuulta 2020 ja otettu Paksun Margareetan tornin päältä.

Katsos näin tyttönen, pysytkö mukana?

Kyllä, tunnustan: olen pitänyt monia asioita itsestäänselvyyksinä, ja nyt virus ottaa olkapäistä kiinni ja ravistelee. Katsos näin, tyttönen, hupsheijaa, tällä lailla laitetaan elämän paletti uusiksi. Pysytkö mukana?

Yritän pysyä. Tiedän naurettavan etuoikeutetun asemani. Minulla ei ole hätää. Tilanne menee jossakin vaiheessa ohi ja pääsen taas lahden yli. En ole mikään vanki. Totta kai minä tai joku läheiseni voi sairastua, mutta koska sitä en voi tietää, en voi sitä murehtiakaan. Voin vain elää niin, että riski olisi mahdollisimman pieni ja toivoa parasta.

Ajatteluun tämä kevät kuitenkin jättää jäljen. Haluan puolustaa entistä enemmän vapautta. On aivan turha ajatella, että omien fyysisten tai henkisten rajojen sisäpuolelle jääminen jotenkin pelastaisi mitään tai ketään. Liikkumisen rajoittaminen on tässä tilanteessa hetkellisesti pakollista, mutta pitkällä aikavälillä kauhistuttava ajatus.

Ihmisten, ilmiöiden, tavaroiden ja ajatusten pitää saada liikkua tai painekattila räjähtää. Siinä liikkeessä kulkee väistämättä mukana myös paljon väärää, vaarallista ja rikollistakin, mutta silti uskon siihen, että vapaus on kuitenkin arvona ja eteenpäin vievänä voimana niin paljon rajojen sulkemista tärkeämpi, että tasapaino on aina plussan puolella.

Sillamäen kaupungissa tiedetään, millaista on elää suljetuissa oloissa. Kuva upealta promenadilta kesältä 2020.

Advertisement

Aamuista

Ikääntymisen tajuaa vaikkapa siitä, että erilaisten asioiden tekeminen aamulla ei ole vain huono vitsi. Kun parikymppisenä sunnuntaiaamuisin nukkuminen puolille päivin oli perusmenoa, nyt se oikein ei luonnistu enää. Sen sijaan voi käydä vaikka aamukävelyllä.

Ja se on hyvä se! Silloin ei ohita esimerkiksi tällaisia kevättalven aamuja, jolloin voi kävellä kotoaan rantaan, tassutella lähikahvilaan ja ostaa kahvin ja istua muki kourassa rannan penkillä tuijottelemassa tyynelle Itämerelle laivoja katsellen.

Keski-ikä, you rule.

Maisemista

Virolaiset törmärannikot ovat hienoja, mutta niin pelottavia! Humps vain näköalapaikan parkkialueen vieressä on kymmenien metrien pystysuora pudotus.

Tämän kuvan maisemiin, Türisaluun, on Tallinnan keskustasta puolen tunnin ajomatka.

(Testaan tällä postauksella panoraamakuvan liittämistä kännykästä. Saas nähdä, toimiiko.)

Valosta

Horisontti on vinossa kaikissa tämän päivän rantakuvissa, mutta mitäpä siitä. Tein tänään kahden tunnin kävelylenkin, joka vain hurahti, sillä lisääntyvä valo tuntui niin mukavalta.

Tosin tuuli oli aivan hurja, mikä tietysti on hurjaa vain niille, jotka eivät osaa pukeutua. Esimerkiksi leijasurffarit eivät pitäneet asiaa huonona lainkaan.

Nämä Piritan rannan penkit talvehtivat aina yhdessä läjässä. Arvelen, että jo huhtikuun loppuun mennessä kaupungin tyypit ovat levitelleet ne pitkin rantaa. Olen aina tykännyt näistä. Järvi-Suomen kasvatille penkeistä tulee ”olen ulkomailla” -fiilis.

Sitä en tiedä, onko jokin syy sille, että penkit ovat juuri tämän värisiä. Mutta onneksi näin eikä mitään järkevän neutraalia.

Tämä hieman huvitti. Sibelius, ni!

Ainahan rannassa tuulee, vaikka olisi täysin tyynenkin oloista. Mutta tänään puhalsi niin, että huppu piti kiskoa tiukasti kiinni ja hengittää nenän kautta. Muuten alkoi rahista liikaa hampaissa.

Yksi penkki on talvehtinut erillään laumasta. Jotkut olivat raahanneet sen jo hyvin lähelle vesirajaa.