Mikä Tallinnassa on muuttunut 13 vuodessa?

Ostin eilen kaupasta valmiiksi marinoitua broilerinfileetä. Ostos sai minut nostalgiseksi. Aloin muistella, mikä Virossa ja ennen kaikkea Tallinnassa on muuttunut sinä aikana, kun olen täällä asunut.

Aloin käydä säännöllisesti Virossa syksyllä 2007. Pysyvästi koti siirtyi Tallinnaan huhtikuussa 2008.

Vaikka Viron kehityksen ehkä hurjavauhtisimmat 1990- ja 2000-luvun alun vuodet olivat siinä kohden menneet, on pian 13 vuoden aikana kaikenlaista ehtinyt muuttua. Myös ne broilerinfileet.

Muuttuneita asioita olisi tietysti loputtomasti. Tässä vain yksi valikoima.

Valo

Muistan talvelta 2007–2008 Tallinnan kovin hämäränä kaupunkina. Verrattuna silloiseen kotikaupunkiini Suomessa Tallinnan katuvalaistus tuntui aika onnettomalta.

Koska kaikkeen tottuu pikkuhiljaa, en edes osaa nyt sanoa, millainen Tallinnan katuvalaistus on verrattuna suomalaiskaupunkeihin. Mutta varmasti täällä on valoisampaa nyt kuin loppuvuodesta 2007.

Tallinnan laulukenttä ja siellä oleva laulukaari olivat tietysti jo vuonna 2007. Laulukaaren kattorakenteet on sittemmin uudistettu ja koko laulukentän aluesta on tullut aina avoin ulkoilualue. Kuva on otettu 21.11.2020.

Varmasti täällä on valoisampaa kuin vuonna 2007.

Laivat

Alkuaikoina matkustin melko usein Nordic Jet Linen katamaraanilla. Se oli se, mihin sai myös auton mukaan. Linda Linen katamaraanikin liikkui. Yhtä kaikki – inhosin katamaraaneja, koska olen niin heikkovatsainen, että pienikin keinutus saa minut vihreäksi. Katamaraaneissa sitä oli runsaasti tarjolla. Kumpaakaan näistä firmasta ei ole enää.

Jos jokin laivoista on minulle nostalginen, niin se on Tallinkin Superstar-alus, jolla taitoin perheineni varsinaisen muuttomatkan Suomesta Viroon. Muistan vieläkin, missä kohden laivaa itkin kahden kuukauden ikäinen esikoinen sylissäni, kun kaikki uusi jännitti niin paljon.

Superstarilla olen myös matkustanut lasteni isän hautajaisiin.

Raitiovaunut

Tallinnan raitiovaunukalusto uudistuu pikkuhiljaa. Osa ratikoista on silti edelleen samoja tsekkoslovakialaisia luottopakkeja, joihin on lähes mahdotonta päästä lastenvaunujen kanssa. No onhan niissä tunnelmaa! Hankala kuvitella, että ne menisivät koskaan rikki.

Olen monesti sanonut, että jos minun pitäisi valita minulle tärkein Tallinnan ääni, niin se olisi ratikan kirskunta siinä kohdassa Kadriorgia, jossa linja kääntyy Poska-kadulta takaisin kaupunkia kohti Narva maanteelle.

Silti on mahtavaa, että ratikoista suuri osa on jo matalalattiaisia moderneja kulkupelejä. Kyyti on niillä todella miellyttävää.

Ai niin, lipunpurijat! Tallinnaan tullessamme olivat vielä käytössä joukkoliikenteen paperiset matkaliput. Pieni lipuke työnnettiin kulkuneuvoon astuessa laitteeseen, joka teki siihen reiän.

Nämä ”lipunpurijat” ovat nekin muisto vain, ja nykyisin joukkoliikenteessä vilautetaan sulavamuotoiselle kortinlukijalle omaa matkakorttia. Eikä tallinnalaisen tarvitse edes lippua ostaa, sillä kaupungissa kirjoilla olevalle joukkoliikenne on ilmaista.

Vanhankaupungin suurin muutos kuluneen 13 vuoden aikana lienee tapahtunut tänä vuonna. Kun koronavirusepidemia hiljensi matkailun, Vanhankaupungin kadut ja kujat ovat olleet kovin hiljaisia. Olen varovaisen toiveikas sen suhteen, että ehkä tämä ravistelu tarvittiin, jotta alue ei lopullisesti muuttuisi epätodelliseksi turistikuplaksi.

Vanhakaupunki on muuttunut eniten kenties juuri kuluvana vuonna.

Sataman seutu ja Telliskivi

Rotermannin kortteli, Reidi-tie, D-terminaalin ympäristö, Nautica-keskus, Kadriorgin suunnan Russalka-patsaan ympäristö – no jestas, mikä muutos!

Tallinnan keskustan ja sataman välillä ei oikein ollut vuonna 2007 minkäänlaista yhteyttä. Esimerkiksi Rotermannin kortteli oli kummallista pimeää rakennusryteikköä. Nyt se nivoo ydinkeskustan ja sataman yhteen.

Russalka-patsaan luota keskustaan päin oli 2007 muutamia kerrostaloja ja heinikkoista rantamaisemaa, jossa koiran kanssa lenkkeillessä saattoi törmätä puskan takaa tupsahtavaan puliukkoon.

Nyt siellä on viime vuonna avattu Reidi-tie, joka sujuvoitti tieliikennettä satamaan ja avasi samalla todella hienosti rannan kävellen ja pyöräillen liikkuville. Kuuluin niihin, jotka olivat huolissaan, miten yhteys rantaan uuden autotien myötä katoaa. Se huoli katosi hetkessä kun näki, miten hieno Reidi-tiestä tuli ja miten nopeasti ihmiset löysivät sen.

Telliskiven alueella taisi olla vuonna 2007 jo ravintola F-Hoone (en ole varma), mutta muuta sitten ei ollutkaan. Nyt seudusta on tullut niin übercool teollista ja modernia yhdistelevää Tallinnaa, että se melkein naurattaa.

Ihmisten kirjo

Tallinnaan muuttaessamme täällä ei ollut ihonväriltään tummia ihmisiä. Ei kerta kaikkiaan ollut. Tallinna ja koko Viro oli valkoisten virolaisten yhteiskunta.

Se konkretisoitui minulle silmänräpäyksessä Heathrow’n lentokentällä alkuvuodesta 2011, kun lapseni näki turbaanipäisen lentokenttätyöntekijän ja huudahti vilpittömästi: ”Äiti, tuo mies on musta!” Lapseni ei kolmen ensimmäisen elinvuotensa aikana ollut nähnyt muita kuin valkoisia ihmisiä.

Pikkuhiljaa Tallinnan katukuvaan on alkanut tulla eri kansallisuuksia ja sanoisin, että viimeisen 3–4 vuoden aikana erityisen nopeasti.

Broilerinfilee

Entä se alussa mainittu broilerinfilee?

Tämäkin on vahva muistikuva aivan Viroon muuttamisen alkuajoilta: menin kauppaan etsimään marinoituja broilerinfileesuikaleita (no kuinka valmisruoka-suomalainen voi olla!?)

Ei niitä ollut.

Aluksi olin virolaisen ruokavalikoiman suhteen hieman hölmistynyt, kunnes tajusin: tämähän on aika hienoa. Kaikkea ei ole vielä pyöritelty marinadissa. Ihmiset laittavat ruokaa käsittelemättömistä raaka-aineista. Saan itse päättää, miltä ruokani maistuu.

Siksi olin muutamia vuosia sitten melkein pettynyt, kun tajusin, että kauppojen valikoimiin oli tullut ensimmäisiä marinoituja broilerifileitä. Nyt niitä alkaa olla jo aika paljon. Samoin kevyttuotteita sekä laktoosittomia tuotteita, joita kumpiakaan ei vuonna 2007 ollut lainkaan.

Vähitellen olen kehittänyt mielessäni marinoitu broilerinfilee -indeksin. Se kertoo yhteiskunnan länsimaistumisesta.

Vaikka indeksi on Virossa noussut, rohkenen väittää, että täällä edelleen syödään vähemmän käsiteltyä ruokaa kuin Suomessa.

Päivän valopää

”Löysin” muutama päivä sitten Lasnamäen ja Kadriorgin rajamailta majakan, Tallinnan alemman majakan (Tallinna alumine tuletorn).

Mikään suuri löytö kaupunkia paremmin tuntevalle tämä ei tietenkään ole: majakka on näyttänyt valoa 1800-luvulta saakka (torniosa valmistui Wikipedian mukaan 1839).

Minä vain en ollut koskaan ajatellut sen olemassaoloa, vaikka aivan varmasti olen nähnyt sen vihreän valon lukemattomia kertoja laivassa Tallinnan satamaa lähestyessä.

Tajusin sen olemassaolon vasta, kun kävelin pimeässä sen läheltä. Hieman hankala olla huomaamatta valoaan vilkuttavaa majakkaa.

Tänään kävin päiväsaikaan sitä uudestaan katsomassa. Siellähän se seisoi ja hoiti hommiaan. Kyllä, olen nähnyt majakkatornin monesti päiväsaikaan, mutta koska rakennus on kaikessa sympaattisuudessaan tavallaan vähän reppana ja sitä ympäröivät rakennukset ovat melko huonokuntoisia (paitsi taidemuseo Kumu, joka on tornista kivenheiton päässä – ja siksi ehkä katse kiinnittyy vain siihen), en ollut siihen kiinnittänyt huomiota.

Tästä syntyi päivän diippiä shittiä -oivallus.

Jotta osaisi nähdä kokonaiskuvan, kaikkia asioita pitäisi osata katsoa pimeässä ja valoisassa. Ja mieluusti siinä välissä vähän hämärässäkin. Ehkä sitten ymmärtäisi paremmin, mistä koko hommassa on kyse. Jokin asia näkyy paremmin pimeässä, jokin valoisassa, mutta kumpikaan ei vielä itsessään kerro kaikkea. Pitää nähdä kaikki valon ja pimeän vaihtelut.

Ja jotta ei menisi liian syvälliseksi, tässä vielä kuva Lasnamäkeä halkovasta Laagna-tiestä. Sitä tuli muutaman vuoden ajan ajettua joka arkipäivä. Siellä opin lopullisesti, että Tallinnassa pitää vain heittäytyä tämän kaupungin vauhtiin mukaan. Muuten jää kerrassaan jalkoihin.

Museokamaa

Tallinna on siitä mukava paikka, että täällä on kävelyetäisyydellä kaikki pääkaupungin palvelut. Jos niitä vain käyttäisi.

Olen 12:n Tallinna-vuoteni aikana käyttänyt hävettävän vähän kulttuuripalveluja, vaikka tuossahan ne olisivat aivan nurkan takana kansallisoopperasta lähtien, lukemattomista teattereista puhumattakaan (virolaiset muuten käyvät vuodesta toiseen yhä enemmän teatterissa, tietää Viron tilastokeskus).

Kun syksyllä muutimme keskemmälle kaupunkia, päätin aloittaa kevyellä henkilökohtaisella haasteella (koska mulla pitää aina olla vähän kisaa kaikessa): syksyn mittaan minun on käytävä kaikissa Kadriorgin puiston alueen museoissa.

Homma on edennyt kivasti! Olen käynyt Mikkelin museossa, Pietari I:n talomuseossa, Kadriorgin museossa ja eilen Kumussa.

Kumun vetonaula on tällä hetkellä Egyptin loisto -näyttely.

Hämärässä näyttelysalissa sai katsella esineistöä jopa 3 000 vuoden takaa. En väsy museoissa ihmettelemästä tunnetta, että vitriinin takana olevaa esinettä on pidellyt käsissään elävä ja hengittävä ihminen satoja tai tuhansia vuosia sitten. Tämän lähemmäs aikahyppyä en taida päästä.

Kumun näyttelyssä mieleen jäivät muun muassa alla olevien kuvien kalan sarkofagi (sic!), litteä, taskumattimainen uudenvuodenpullo (täytettiin Niilin vedellä ja annettiin uutenavuotena lahjaksi) ja kauniit meikkausvälineet. Egyptiläisillä oli silmänrajauskynien käyttö hallussa.

Lisäksi hihittelin lehmän muotoiselle öljylampulle. Mietin, onkohan sen tehnyt taiteilija muotoillut lampun vähän kieli poskessa, niin hassulta lehmän selällään köllöttelevä asento näyttää. Mutta todennäköisesti tähänkin liittyy jokin jumalallinen pyhyys, jota minä en vain ymmärrä.

Tietysti näyttelyssä oli muumioita ja sarkofageja, mutta ne kannattaa käydä katsomassa itse. Minä seisoskelin pitkään vähän liikuttuneena pienen muumioidun pojan käärön äärellä ja mietiskelin, miten omituista on, että hyvin kauan sitten Egyptin hiekoilla juosseen lapsen maalliset jäännökset päätyvät katsottavakseni tallinnalaiseen taidemuseoon.

Seuraava projekti lienee Tallinnan vanhankaupungin museoiden läpi koluaminen. Siinä riittää pientä puuhaa hetkeksi. Kiitos lapsen koulutöiden, vanhankaupungin museohaaste on jo alkanut: kävimme jokin aika sitten Adamson-Ericin museossa ja viime viikonloppuna Nigulisten museossa.

Museokäynneissä on nykyään myös se kiva puoli, että ihan itse saa päättää, mitä museossa katsoo ja kuinka kauan on. Kukaan ei pakota lukemaan jokaista opastaulua tai kuuntelemaan oppaan tunnin selostusta.

Valoa odotellessa

En millään voi tänä vuonna yhtyä yleiseen ”marraskuu on niin pimeä ja kurja ja räntäinen enkä selviä tästä synkkyydestä yli talven” -voivotteluun. Siitä on kiittäminen huiman kaunista lokakuuta ja ajatusta siitä, että Tallinnassa aletaan kohta laittaa JOULUVALOJA! Woop-woop!


Huvitti, kun eräänä päivänä huomasin ajattelevani, että olisipa kiva, kun kaikki Tallinnan jouluvalot jo syttyisivät. Tykkään kovasti siitä, millaisia valoketjuja, valopuita ja muita valaistuja rakennelmia tänne luodaan.

Kadriorgin puistossa liikkuva on tänä syksynä tosin jo hemmoteltu piloille erilaisilla valosysteemeillä. Puistossa piti olla vuosittainen valofestivaali, mutta se(kin) jäi pois – koska korona.

No, festivaalijärjestäjät ehtivät tehdä puistoon kaikenlaisia valohäkkyröitä, kuten nuo kuvan puissa roikkuvat valokruunut, joita on muutama kävelytien yllä, joka vie Kadriorgin palatsia kohden.

Ei kovasti harmita käydä tihkusateisella marraskuisella iltakävelyllä kun tietää, että voi ihailla näitä.

The meaning of syksy

Tallinnan talvi on sään puolesta yleensä aika kamala, mutta nämä syksyt!

Jos vuosi 2020 on muutoin ollut universumin puujalkavitsien jämävarastosta, niin ainakin syyssää on hemmotellut. Lokakuuhan oli hämmästyttävän kaunis ja Tallinna on saanut kellotella kivassa auringonpaisteessa ja väriloistossa.

Minulle, kuusikoiden, männiköiden ja koivikoiden, kasvatille tämä jalopuiden värikirjon ylenpalttisuus ja päähän kopsahtelevien tammenterhojen (ja aina niin kivuliaiden kastanjapähkinöiden!) äänet ovat edelleen jotenkin eksoottisia.

Mutta loppuu väri-iloittelu tältäkin vuodelta. Tänä aamuna lähdimme lapsen kanssa liikkeelle heti seitsemän jälkeen ennen kuin lehtipuhaltimet olivat ehtineet herätä. Puut olivat kai päättäneet viime yönä yhteistuumin pudottaa lehtensä. Kahlasimme aamuhämärässä nilkkoja myöten keltaisissa lehdissä. Tenava potkiskeli niitä onnellisena. ”Lehtien potkiminen is the meaning of syksy!” hän hihkui höpöenglannillaan. Me agrees.

Uudelleenkäynnistämisestä

Lähes perinteeksi muodostunut alkuvuoden blogipostaus, jossa mietin, kuinka olla aktiivisempi tällä tontilla. Kun kovasti haluaisi, mutta ei vain mukamas selviä. Kuinkahan monta vuotta näitä teen? 

Tammikuun ensimmäisellä viikolla Tallinnan Kadriorgin puistossa ainoa väripilkku oli koira ja sen punainen hihna. 

Vai ehkä tänä ilmojen puolesta hyvin kummallisena talvena saankin heiteltyä kuulumisia myös tänne? Arjessani on hyvin paljon kirjoittamista muutenkin, mutta niin kuin olen monesti sanonut, blogi on hauska foorumi ihan toisenlaiseen näpyttelyyn. Tekee vain ihan niin kuin itsestä tuntuu.

Maahan asti valuva sumu tammikuun alussa. Keskimäärin tältä on näyttänyt tämän vuoden sydäntalvi Tallinnassa. 

Katsotaan. Katsotaan. Äkki võiks vahest ka eesti keeles kirjutada. Lihtsalt harjutamiseks.

Talvesta

Säästä valittaminen on maailman turhimpia hommia. Sanon silti: Tallinnan talvi on keskimäärin aika kamala.
Meri hönkii sisuskalut kohmettavaa kosteaa kylmyyttä. Aika usein tuulee. Ja kun +2 asteessa meren äärellä tuulee, niin eipä siitä voi kovin runollisia lausua.

Joltakulta jäi syksyllä sato korjaamatta. 

Mutta tänään oli kuvankaunis päivä. Aurinko paistoi aamusta lähtien pilvettömältä taivaalta. Ei juuri tuullut.

Eilinen yllätyslumi (kyllä, Virossakin se ”yllättää”) hohti silmiä särkevästi.

Aamun valo laskeutui Kadriorgin puutaloihin kauniisti. 

Pari päivää sitten haikailin jo hieman tennarien käytön pariin. Vähänpä tiesin. Näyttää siltä, että nyt saa jonkin aikaa mennä jykevämmissä talvisaappaissa.

Kadriorgin puiston joutsenlammen talvi-idylliä. 

Kun nämä tunnelmalliset talvimaisemat väistyvät, tilalle tulee nilkkoihin ylettyvä suolasohjo ja lopulta hengenvaarallinen liukkaus. Mikään kenkävalinta ei niissä olosuhteissa ole oikea.

Valkoinen kurittaja. 

Sohjossa tarpomista sitten kestetään kunnes tulee Tallinnan kevät, joka näissä postauksen kuvien maisemissa on sellainen, että vaakasuorassa räntäsateessa kohmettuneet sisäelimet lämpiävät pakahtumispisteeseen.

Kevättä odotellessa Jaan Poska ja minä otamme salkkumme ja tarvomme hangissa.