Tyhjistä sanoista

Myös.

Lisäksi.

Toki.

Kuitenkin.

Tietysti.

-kin.

Kyllähän.

Tottahan.

Sitten.

Kuinka rikas olisinkaan, jos saisin sentin jokaisesta käyttämästäni tyhjästä sanasta!

Edellä mainittujen kaltaiset täytesanat ovat kirjoittamisen loisia. Tai ehkä liioittelen. Kyllä niitä tarvitaan, mutta hyvän piian hommista niitä ei pidä päästää huonoksi emännäksi.

Huomaan usein kirjottaessani jonkinlaisen tarpeen selittää liikaa ja pehmentää. Silloin tekstiin pujottautuvat myhäilevä ”tottahan” ja rasittavan jahkaileva ”toki”.

Pahinta on myös! Kuinka monta kertaa sen voikaan tunkea virkkeeseen tajuamatta, että sitä ei tarvitsisi edes yhtä kertaa?

Toistaiseksi parhaimmat taistelukeinoni tyhjiä sanoja vastaan ovat huolellisuus, oman tekstin lukeminen riittävän usein ja ajatellen ja teksti luettaminen jollakulla toisella. Täytesanat ovat pirullisen ovelia ja asettautuvat virkkeen sisään muina miehinä. Ne saattaa ohittaa todella helposti, joten useampi tarkastuslukukerta tai -silmäpari on ehdottoman tarpeen. Silti jokin turha ”myös” tai ”kuitenkin” melkein aina jää lällättämään jonkin virkkeen sisälle. Taistelu jatkuu.

Advertisement

Kielipuolen elämää

Rohkenen väittää, että lähes kahdeksan Viron-vuoden jälkeen puhun maan kieltä kohtuullisen sujuvasti. Selviän melko monimutkaisistakin kielitilanteista, ja joissakin jutuissa on pitänyt opetella hieman erikoissanastoa (terveisin nimim. ”Sanakirjan kanssa neuvolassa ja perunkirjoituksessa”) Nyansseista, kielikuvista saati aksentittomuudesta on silti aivan turha haaveilla. Kieleni on aina aikuisiällä kielen oppineen kieltä, eikä se siitä muuksi muutu.

Tätä ajattelin tänään, kun juttelin naapurini kanssa teekupillisen ääressä. Vierasta kieltä puhuessa on päiviä, jolloin tuntuu, että kieli lohkeaa tosi hyvin ja sitten on päiviä, jolloin kuulostaa Ahti Karjalaiselta suomalaisinsinöörien kielikurssilla. Tänä iltana oli tuota jälkimmäistä. Sujuvasti juteltiin, mutta koko ajan tuntui siltä, että ei saa sanottua sitä, mitä haluaa.

Perheen nuorisolla ei onneksi ole äitinsä kielipuoliongelmaa. He ovat kasvaneet kaksikielisiksi tuosta vain, mitään erityistä tekemättä. 

Ulkosuomalaisena tottuu siihen, että on paikallisten joukossa on aina vähän pihalla ja ulkopuolinen. Mutta joskus pysähdyn tosissani miettimään sitä, kuinka hassua on, että tunnen jo jonkin verran ihmisiä, jotka eivät ole koskaan jutelleet minun kanssani äidinkielelläni, vaan tuntevat minut vain henkilönä, joka puhuu viroa pöhköllä aksentilla. Ovatkohan he koskaan tavanneet oikeaa minua? Yllättyisivätköhän he positiivisesti tai negatiivisesti, jos voisivat jonkin taikakonstin avulla puhua kanssani suomeksi?

Facebookissa on kiertänyt useasti meemi, jossa todetaan seuraavaa: ”Älä naura ihmiselle, joka puhuu vieraalla aksentilla. Se tarkoittaa, että hän osaa toista kieltä.” Lohdutan itseäni tällä.