Tämän olen oppinut haastattelemisesta

***Tämän postauksen olen tehnyt alkuvuodesta 2020, mutta se oli jäänyt julkaisematta. Julkaisen siis nyt. Väliäkö tuolla, sillä aihe on ajaton.***

Olen tehnyt ensimmäiset varsinaiset lehtihaastatteluni vuonna 2003. Vähitellen tunnen, että olen oppinut siitä perusasioita.

Ennen kaikkea tajuan, miten valtavasti on vielä oppimista. Mikään ei anna päivästä toiseen niin karua palautetta omasta työstä kuin omien haastattelunauhojen kuunteleminen.

Tähän mennessä olen oppinut muun muassa seuraavaa:

Valmistaudu

Haastatteluun pitää aina valmistautua. Erittäin harvinaisia ovat haastattelutilanteet, joihin lähtisin lennosta, mutta toki siihenkin pitää olla valmis.

Perustiedot haastateltavasta pitää olla selvänä ja edes muutama kysymys etukäteen mietittynä. Joskus mietin 2–3 kysymystä, joskus 20–30. Riippuu hurjasti haastattelusta.

Merkitsen vihkooni (mieluusti A5-kokoinen kierrevihko, kierteet yläreunassa) kysymysten summittaisen esittämisjärjestyksen. Lisäksi merkitsen kysymykset, mitkä ainakin pitää kysyä, vaikkei mitään muuta ehtisi tai jostain syystä voisi.

Mietin etukäteen päässäni, mikä määrä asiaa minulla pitää haastattelun lopuksi olla, jotta voin olla turvallisin mielin, että saan jutun kasaan. Toisaalta tämän ajatustyön voi jättää poiskin, sillä kokemus on tuonut sen tuntuman, että tiedän hyvin, missä kohden haastattelua minulla on jo riittävästi sisältöä jutun tekemiseen.

Kun kysymykset ja järjestys ovat paperilla, voin unohtaa ne. Kun tiedän, että suunnitelma on turvallisesti mukana, kokemus antaa improvisoinnin varmuuden. Eikä koskaan tarvitse jännittää, mitä pitikään kysyä, koska tiedän aina, että vihkosta voin katsoa.

Auta haastateltavaa rentoutumaan

Haastateltavan kanssa rupatellaan ensin niitä näitä. Päivitellään säätä tai liikenneruuhkia. Joidenkin kanssa riittää pari lausetta, joidenkin kanssa huomaa, että juttu alkaa luistaa vasta sitten, kun haastattelu on jo loppumaisillaan. Se on luonnollista: ihmiseen tutustuminen vie aikaa, puolin ja toisin.

Ennen kaikkea on tehtävä toimittajan rooli sopivan nöyräksi. Muistutan itseäni aina siitä, että haastateltavaa lähes poikkeuksetta jännittää enemmän kuin minua, joten tärkeintä on tehdä haastateltavan olo turvalliseksi. Olen haastattelutilanteessa kiinnostumassa ihmisestä ja hänen tarinastaan, en nolaamassa.

Joo, ymmärrän hyvin, että kaikissa haastattelutilanteissa ei suinkaan olla näin leppoisissa tunnelmissa. Mutta vaikka kuinka olisin kaivamassa haastateltavalta hankalaa tietoa, kaikkea helpottaa, kun tilanteessa ollaan ihminen ihmiselle.

Kuuntele

Haastattelussa kuunnellaan ihmistä. Vaikka kuinka tekisi mieli lähteä höpisemään kivan haastateltavan kanssa, että joo, tolleen mäkin ajattelen ja kuules kun minäkin näin saman asian, niin pitää antaa olla. Haastateltavassa aistii fiiliksen laskun silmänräpäyksen puolikkaassa, jos toimittaja alkaa kertoa itsestään.

On kuunneltava huolellisesti ja myötäiltävä oikein. Myötäilyllä en tarkoita sitä, että olisi jatkuvasti jees-naisena samaa mieltä, vaan sitä kaikkea kahden ihmisen kommunikoinnissa tapahtuvaa, joka vie keskustelua eteenpäin.

Haastattelunauhoja kuunnellessa olen tajunnut, että  ynähdykset, naurahdukset ja nyökytykset pitää ajoittaa oikein. Olen kipeästi oppinut, että väärällä hetkellä ajoitettu murahdukseni voi keskeyttää haastateltavan ajattelun, vaikka se ei missään tapauksessa ollut tarkoitukseni. Jopa liian intensiivinen nyökyttely voi vaikuttaa haastateltavan puherytmiin.

Haastattelussa toimii siis parhaiten lapseni lakoninen tokaisu minulle: ”Äiti, kaikille olisi parempi, jos vain olisit hiljaa.”

Älä ole amatööri, muista perusasiat!

Kaikkein tärkein, joka itsestäänselvyydessään meinaa välillä unohtua: tiedä tarkalleen, missä ja mihin kellonaikaan tapaat haastateltavasi. Ammattilainen ottaa etukäteen selville, missä kohtaamispaikka on, jos ei entuudestaan tiedä ja varmistaa, onko lähellä pysäköintipaikkaa, jos tulee autolla.

Ammattilainen myös huolehtii, että haastateltavan puhelinnumero on tallessa ja että omassa puhelimessa on akkua. Mikään ei ole älyttömämpää kuin sekoilla jonkin väärän oven takana ja tajuta, että ei voi edes soittaa. Ei, en puhu kaverin puolesta, vaan ihan vahvasta omasta kokemuksesta. Mutta kummasti oppii.

Ja luonnollisesti pitää huolehtia, että mukana on riittävästi toimivia kyniä (aina lyijykyniä!), muistivihko tai -vihkoja, nauhuri, akkulaturi ja/tai akkupankki. On täysin varma, että jos kyniä on yksi, se hajoaa ja jos akkupankkia ei ole, kännykän akku tyhjentyy maagisesti viidessä sekunnissa.

Pieni kirjoitusharjoitus Tallinnasta

Koska itse itselleni asettamaani marraskuun 2020 blogihaasteeseen kuuluvat myös älyttömät kirjoitustehtävät, tässä kahdeksan Tallinnaan liittyvää sanaa kaupungin nimen kirjaimista muodostettuna. Kunnon peruskoulun äikän tunnin harjoitus. Olenpa ihan superluovana täällä nyt.

Tori

Arkinen

Liikkeessä

Luova

Ilmeikäs

Nopea

Näppärä

Ainutlaatuinen

Postauksen kuvat otin tänään Tallinnan keskustorilta (Keskturg), joka on yksi lempipaikoistani Tallinnassa. Ostan sieltä mahdollisimman paljon perheeni ruokatarpeista. Kuten näkyy, torin kunnostustyöt ovat alkaneet. Koko torialue muuttunee tulevina vuosina aivan täysin.

Remontti on ehdottomasti tarpeen, mutta nyt jo suren, mahtavatko suosikkikauppiaani enää sitten olla myymässä piirakoitaan, hapankaalejaan ja kurkkujaan. Kauppahallin hajua en jää kaipaamaan, mutta juustokauppiasta kyllä, jos hän vaikka torilla lopettaisi.

Tyhjistä sanoista

Myös.

Lisäksi.

Toki.

Kuitenkin.

Tietysti.

-kin.

Kyllähän.

Tottahan.

Sitten.

Kuinka rikas olisinkaan, jos saisin sentin jokaisesta käyttämästäni tyhjästä sanasta!

Edellä mainittujen kaltaiset täytesanat ovat kirjoittamisen loisia. Tai ehkä liioittelen. Kyllä niitä tarvitaan, mutta hyvän piian hommista niitä ei pidä päästää huonoksi emännäksi.

Huomaan usein kirjottaessani jonkinlaisen tarpeen selittää liikaa ja pehmentää. Silloin tekstiin pujottautuvat myhäilevä ”tottahan” ja rasittavan jahkaileva ”toki”.

Pahinta on myös! Kuinka monta kertaa sen voikaan tunkea virkkeeseen tajuamatta, että sitä ei tarvitsisi edes yhtä kertaa?

Toistaiseksi parhaimmat taistelukeinoni tyhjiä sanoja vastaan ovat huolellisuus, oman tekstin lukeminen riittävän usein ja ajatellen ja teksti luettaminen jollakulla toisella. Täytesanat ovat pirullisen ovelia ja asettautuvat virkkeen sisään muina miehinä. Ne saattaa ohittaa todella helposti, joten useampi tarkastuslukukerta tai -silmäpari on ehdottoman tarpeen. Silti jokin turha ”myös” tai ”kuitenkin” melkein aina jää lällättämään jonkin virkkeen sisälle. Taistelu jatkuu.

Demoneista

Jokaisella kai istuu joskus jokin demoni, örkki, mörkö tai huutelija olkapäällä, joka sanoo, että äläs nyt vain pidä ääntä itsestäsi. Luulevat pian, että pidät itteäs jonain.

Olen blogannut käytännössä aina anonyyminä. No, tutut tietysti ovat tietäneet, kuka lahden takana kirjoittaa. Mutta on tuntunut aina todella vaivaannuttavalta ajatukselta, että tekisin tätä omalla nimelläni. Koska demonit ovat sanoneet, että enhän mä nyt mikään oikea kirjoittaja ole. Ja entä jos kirjoitan jotain tosi tyhmää!

Mutta jos nyt uuden vuosikymmenen ja keski-iän kunniaksi toteaisin, että whatthehell, tässä ollaan ihan omana itsenä vain. Minä kuitenkin elätän lapseni sanoilla ja jonkinlaista kokemusta on jo kertynyt kirjainten asettelusta peräkkäin. Bloggaaminen on sitä paitsi niin hauskaa ja opettavaista puuhaa, että ei jaksaisi jännätä, millaisella persoonalla täällä esiinnyn. Koska en halua esiintyä tai esittää. Olen oppinut sen, että kun on kaikissa tilanteissa – niin verkossa kuin livenäkin – omana itsenään, niin homma on aika helppoa.

Joten moro vain, maailma. Silja täällä tuottaa lisäkohinaa verkkoon.

Uudelleenkäynnistämisestä

Lähes perinteeksi muodostunut alkuvuoden blogipostaus, jossa mietin, kuinka olla aktiivisempi tällä tontilla. Kun kovasti haluaisi, mutta ei vain mukamas selviä. Kuinkahan monta vuotta näitä teen? 

Tammikuun ensimmäisellä viikolla Tallinnan Kadriorgin puistossa ainoa väripilkku oli koira ja sen punainen hihna. 

Vai ehkä tänä ilmojen puolesta hyvin kummallisena talvena saankin heiteltyä kuulumisia myös tänne? Arjessani on hyvin paljon kirjoittamista muutenkin, mutta niin kuin olen monesti sanonut, blogi on hauska foorumi ihan toisenlaiseen näpyttelyyn. Tekee vain ihan niin kuin itsestä tuntuu.

Maahan asti valuva sumu tammikuun alussa. Keskimäärin tältä on näyttänyt tämän vuoden sydäntalvi Tallinnassa. 

Katsotaan. Katsotaan. Äkki võiks vahest ka eesti keeles kirjutada. Lihtsalt harjutamiseks.