Vapaudesta

***Tämäkin postaus on löytöjä luonnoskansiosta. Olen näköjään keväällä kirjoittanut kaikenlaista, mutta on vain jäänyt julkaisematta. Mutta koska olen tekstin sisällöstä edelleen samaa mieltä, pistetäänpä julki tämäkin***

Poikkeustilassa on paljon pelottavaa, hermostuttavaa, yllättävää ja epämiellyttävää alkaen pienistä käytännön asioista ulottuen suuriin yhteiskunnallisiin muutoksiin.

Olen viime päivinä miettinyt vapautta, jonka puute on minulle konkretisoitunut karvaimmin siinä, että matkailu Suomen ja Viron välillä on tauolla.

On hankala edes pukea sanoiksi, miten epätodelliselta se tuntuu. Ajatella, että koen elämässäni ajan, jolloin en voi täysin vapaasti matkustaa synnyinmaahani. Tutut laivat, jotka normaalisti seilaavat kävelymatkan päässä kodistani merenlahdella, seisovat nyt liikkumatta satamassa.

Tallinnanlahti
Tallinnanlahdella on ollut tänä vuonna kovin hiljaista. Kun normaalitilassa on ollut täysin tavallista nähdä merenlahdella liikkumassa useita pika- ja risteilyaluksia kerrallaan, tänä vuonna lahti on ollut usein tyhjä. Kuva on elokuulta 2020 ja otettu Paksun Margareetan tornin päältä.

Katsos näin tyttönen, pysytkö mukana?

Kyllä, tunnustan: olen pitänyt monia asioita itsestäänselvyyksinä, ja nyt virus ottaa olkapäistä kiinni ja ravistelee. Katsos näin, tyttönen, hupsheijaa, tällä lailla laitetaan elämän paletti uusiksi. Pysytkö mukana?

Yritän pysyä. Tiedän naurettavan etuoikeutetun asemani. Minulla ei ole hätää. Tilanne menee jossakin vaiheessa ohi ja pääsen taas lahden yli. En ole mikään vanki. Totta kai minä tai joku läheiseni voi sairastua, mutta koska sitä en voi tietää, en voi sitä murehtiakaan. Voin vain elää niin, että riski olisi mahdollisimman pieni ja toivoa parasta.

Ajatteluun tämä kevät kuitenkin jättää jäljen. Haluan puolustaa entistä enemmän vapautta. On aivan turha ajatella, että omien fyysisten tai henkisten rajojen sisäpuolelle jääminen jotenkin pelastaisi mitään tai ketään. Liikkumisen rajoittaminen on tässä tilanteessa hetkellisesti pakollista, mutta pitkällä aikavälillä kauhistuttava ajatus.

Ihmisten, ilmiöiden, tavaroiden ja ajatusten pitää saada liikkua tai painekattila räjähtää. Siinä liikkeessä kulkee väistämättä mukana myös paljon väärää, vaarallista ja rikollistakin, mutta silti uskon siihen, että vapaus on kuitenkin arvona ja eteenpäin vievänä voimana niin paljon rajojen sulkemista tärkeämpi, että tasapaino on aina plussan puolella.

Sillamäe
Sillamäen kaupungissa tiedetään, millaista on elää suljetuissa oloissa. Kuva upealta promenadilta kesältä 2020.

Elämme kovia aikoja ystävä hyvä

Tänäänkin Virossa todettiin enemmän koronavirustartuntoja kuin Suomessa. Ilmaantuvuusluku on pian yli 200. Katukuvassa näkee, että maskien käyttö on lisääntynyt selvästi.

Katukuvasta huomaa valitettavasti myös koronan armottomat vaikutukset. Vanhankaupungin tyhjenemisestä on puhuttu ja kirjoitettu paljon, ja vaikka asiaa miten kääntäisi, tilanne on karu.

Esimerkiksi ravintola Peppersack on sulkenut ovensa. Seinällä on vain kyltti, jossa kiitetään kaupunkilaisia.

Raatihuoneentorilla puretaan terasseja. Näin tietysti tehtäisiin muutenkin tähän aikaan vuodesta, mutta saapa nähdä, kuinka moni terassinsa pakkaavista kantaa tuolit keväällä ulos.

Matkamuistokaupan joulupukki on myös ajan hengessä. Ihme kyllä muutama matkamuistopuoti vielä vanhassakaupungissa sinnittelee.

Sinnikkäimmän kauppiaan palkinnon antaisin silti ehkä A-terminaalin edustalla olevan Sadamarket-keskuksen luona päivystävälle matkamuistosälän myyjälle. Tänäänkin hän seisoi myyntikojunsa ääressä avaimenperineen, aurinkolaseineen ja lippiksineen. Eihän siellä liiku ketään. Kyllä lujaa luontoa vaatii.

Muminaa maskin takaa

Otetaanpa ensin tunnustukset.

Minä olen niitä tyyppejä, jotka ovat pyöritelleet päätään esimerkiksi aasialaisturisteille, jotka liikkuvat kaikkialla kasvomaskia käyttäen.

Jostakin syystä muistan edelleen esimerkiksi vuoden 1998, jolloin opiskelukaverinani oli kiinalainen vaihto-opiskelija. Jyväskylän talvessa hän pyöräili maski kasvoillaan. Mietin silloin huvittuneena, mitähän keskisuomalaisviruksia hän mahtaa pelätä.

En muista, mistä päin Kiinaa opiskelukaveri oli kotoisin, mutta villi arvaukseni on, että hänen kotikonnuillaan oli totuttu tiiviimpään asumiseen kuin minun alle tuhannen asukkaan kotikunnassani, jossa en varmaan ollut koskaan kasvomaskia nähnytkään. Hammaslääkärillä ehkä oli.

Vielä kuluvan vuoden keväälläkin ajattelin, että en varmaan ikinä pystyisi käyttämään maskia. Se tuntui ajatuksena niin vieraalta ja hankalalta.

Kun keväällä ensimmäistä kertaa käytin maskia laivamatkalle lähtiessäni, mietin kaikki perinteiset ajatuskulut läpi:

  • Kaikki tuijottavat _juuri minua_! (Oi itsekeskeisyysharha. Ei kukaan minua tuijota. Kaikki tuijottavat nykyisin kännyköitään tai miettivät muuten omiaan.)
  • _Kenelläkään_ muulla ei ole maskia.
  • Tämä tuntuu tyhmältä.
  • Onko tää nyt oikein päin?
  • Saanko hengitettyä?
  • Kuolenko heti, jos kosken puhtailla käsillä käytettyyn maskiin?

Asiaa ei myöskään helpottanut se, että Virossa maskien käyttöön suhtaudutaan minusta yleisesti aika paljon epäluuloisemmin kuin Suomessa.

Ehkäpä tässä näkyy pieni kulttuuriero. Kun suomalaiselle sanotaan, että nyt sitä maskia naamalle, suomalainen tottelee.

Virolaiselle pitää sanoa vielä tiukemmin, että nyt aikuisten oikeasti olisi maskin aika eikä hän luultavasti sittenkään sitä laita, sillä oma vapaus on tärkeämpää kuin ylhäältä päin tuleva komento.

Ensi viikolla tämä Virossa nähdään. Viron hallitus päätti tällä viikolla, että maanantaista 16.11. alkaen tulee käyttää maskia tai sen kaltaista suun ja nenän peittävää suojusta esimerkiksi julkisessa liikenteessä, kaupoissa, konserteissa, teattereissa ja elokuvissa. Viranomaiset ovat kyllä suositelleet maskin käyttöä sisätiloissa ja ruuhkaisissa paikoissa jo pitkään, mutta tämänviikkoinen päätös on selvä askel tiukempaan suuntaan.

Lupaan kertoa teille, jos satun osumaan esimerkiksi raitiovaunuun, jossa kaikilla matkustajilla olisi maski. Veikkaan, että saatte hetken postausta odotella.

Koska elämä opettaa, minunkin maskisuhteeni on jo arkipäiväistynyt. Nyt tuntuu jo normaalilta heittää maski naamalle bussiin noustessa tai kauppaan mennessä. Vähitellen alkavat löytyä omat suosikit sellaisista maskimalleista, jotka istuvat omille kasvoille hyvin. En nauti asiasta, mutta tehtäköön asiasta niin siedettävää kuin mahdollista.

Muovautuva todellisuus

Kuten suurella osalla varsinkin Euroopan väestöstä, päättyvä viikko on myös lahden takana lopulta läjäyttänyt eteen epätodellisen uuden arjen. Eletään maailmanlaajuisen sukupolvikokemuksen päiviä, viikkoja ja kuukausia. Ikävä kyllä tällaista sukupolvikokemusta ei olisi tahtonut kukaan.

Tilanne on niin kummallinen, että ei oikein edes löydä sanoja. Viikon mittaan tunteet ovat heitelleet kovasta huolesta reippaaseen optimismiin.

On ihmeellistä, miten nopeasti arkinen todellisuus alkaa muovautua uudenlaiseksi ja miten nopeasti siihen sopeutuu. Pakko on usein paras kannustin.

img_9514

Postimees-lehden välissä ilmestyi viikolla lappu, jonka voi kiinnittää omaan ulko-oveen ja ilmoittaa siten halunsa auttaa. Sanomalehtien sivumäärä pienentyy kuin pyy maailmanlopun edellä. 

Mitä olen oppinut tällä viikolla:

Ulkoilun merkitys kasvaa entisestään. Askelmittarissa on lukemia enemmän kuin aikoihin. Uutisten ryöpytyksessä on pakko saada happea ja elimistön liikettä. Epäergonominen kotikonttori aiheuttaa myös sen, että nyt jos koskaan on huolehdittava siitä, että tomumaja pysyy pelikunnossa.

Arjen rutiinit ovat tärkeitä ja poikkeustilassa pitää pystyä luomaan uusia. Aamulla siistiydytään ja pukeudutaan. Syödään säännöllisinä ruoka-aikoina. Pestään hampaat ja luetaan iltasatu.  Sovitaan, miten päivän aikana autetaan etäkoulun läksyissä, sillä joka avunpyyntöön en kesken töiden voi heti reagoida. Mietitään keinoja olla kavereiden kanssa yhteyksissä, kun heitä ei voi nyt tavata. Kiristetään käsienpesutahtia.

img_9621

Olen käynyt tällä viikolla lukemattomia kertoja Tallinnan Piritan rannassa vetämässä henkeä ja seurailemassa hiljenevää laivaliikennettä. 

Rajansa kaikella. Olen työni takia hyvin kiinni poikkeustilauutisissa. Olen viikossa huomannut, että noin klo 16 olen aivan kurkkua myöten täynnä koko koronaa. Mieli ei pysty vain ottamaan vastaan. Iltaisin ennen nukkumaanmenoa ei pidä lukea uutisia, sillä väsynyt mieli luo entistä enemmän maailmanlopun tunnelmia.

Sosiaalinen media on mahtava – ja pelottava voimassaan. Somessa voi kokea suorastaan liikutuksen hetkiä yhteisöllisyyden tunteista. Aivan upeaa. Samalla salaliittoteorioita ja muuta väärää tietoa suoltavat trollitehtaat tuottavat häiriköiviä valeprofiileja. Todella kylmähermoista medialukutaitoa tarvitaan aivan kaikilta. Rauhallisiin analyyseihin pitäisi olla aikaa, mitä tässä tilanteessa ei kuitenkaan meinaa olla.

Viro on ehkä parhaita mahdollisia paikkoja käydä läpi pandemiaa. Olen monesta suunnasta lukenut tai kuullut kommentin, että suurella osalla kansasta on poikkeustila tuoreessa muistissa. Virolaiset ovat tottuneita nopeisiin käänteisiin ja etsivät sukkelasti erilaisia ratkaisuja arjen käänteisiin. Yhteiskunnan perusrakenteet ovat kunnossa, koulutus korkeatasoista, ihmiset perusluonteeltaan aika skeptisiä ja hah – täällä ei tarvitse rimpuilla eroon arkisesta halailusta tai poskisuudelmista.

img_9580

Tallinnan vanhakaupunki perjantaina iltapäivällä. Vain pyörivät pensaspallot puuttuvat. 

Inhoan videoita ja puhelimessa puhumista, mutta nyt saa omat inhot jäädä sivuun. Jotta työni voi sujua ja yhteys läheisiin pysyä saumattomana, rouva saa nyt vain luvan opetella sietämään videoneuvotteluja ja facetime-puheluja.

Koulu on lapsille valtavan tärkeä sosiaalinen ympäristö. Minulle tuli melkein tippa linssiin, kun seurasin vaivihkaa vierestä toisen lapsen ekaa videotuntia oman opettajansa ja luokan kanssa. Riemu kohtaamisesta tauon jälkeen ja into uuden tekniikan opettelusta oli sydäntä sulattavaa. Viikon mittaan videopuhelut kavereiden kanssa ovat jo uusi normi ja niitä sovitaan soittamalla tai whatsappissa.

Pitää muistaa puhua. Alun hurjimpina päivinä lapset olivat selvästi huolestuneina. ”Äiti miksi sä olet noin vakava?” ”Sä olet jotenkin erilainen.” Ja sitten juteltiin. Kun kertoo omat pelkonsa ja syynsä vakaville ilmeille ja selittää, miksi tekee nyt asioita eri lailla kuin aiemmin, lasten loppureaktio on lopulta olankohautus ja ”aha”. Tenava kääntää kylkeään ja nukkuu rauhassa. Minun ratkaisuni on myös ollut se, että telkkari tai radio on päällä vain iltauutisten aikaan. Ei tarvitse pienten mielten kuunnella pandemiasta yhtään sen enempää. Se on epämiellyttävänä taustahälynä heidän elämässään joka tapauksessa.

Olen oppinut, että tästä pitää ottaa opiksi. Sen, mikä on kamalaa, ei pidä toistua. Asiat, jotka ovat olleet ilahduttavia ja toimivia, saavat jatkua. Muutaman viikon takaista ”normaalia” arkea ei kuitenkaan enää sellaisenaan tule, joten parempi vain valmistautua uudenlaiseen arkeen.