Päivän valopää

”Löysin” muutama päivä sitten Lasnamäen ja Kadriorgin rajamailta majakan, Tallinnan alemman majakan (Tallinna alumine tuletorn).

Mikään suuri löytö kaupunkia paremmin tuntevalle tämä ei tietenkään ole: majakka on näyttänyt valoa 1800-luvulta saakka (torniosa valmistui Wikipedian mukaan 1839).

Minä vain en ollut koskaan ajatellut sen olemassaoloa, vaikka aivan varmasti olen nähnyt sen vihreän valon lukemattomia kertoja laivassa Tallinnan satamaa lähestyessä.

Tajusin sen olemassaolon vasta, kun kävelin pimeässä sen läheltä. Hieman hankala olla huomaamatta valoaan vilkuttavaa majakkaa.

Tänään kävin päiväsaikaan sitä uudestaan katsomassa. Siellähän se seisoi ja hoiti hommiaan. Kyllä, olen nähnyt majakkatornin monesti päiväsaikaan, mutta koska rakennus on kaikessa sympaattisuudessaan tavallaan vähän reppana ja sitä ympäröivät rakennukset ovat melko huonokuntoisia (paitsi taidemuseo Kumu, joka on tornista kivenheiton päässä – ja siksi ehkä katse kiinnittyy vain siihen), en ollut siihen kiinnittänyt huomiota.

Tästä syntyi päivän diippiä shittiä -oivallus.

Jotta osaisi nähdä kokonaiskuvan, kaikkia asioita pitäisi osata katsoa pimeässä ja valoisassa. Ja mieluusti siinä välissä vähän hämärässäkin. Ehkä sitten ymmärtäisi paremmin, mistä koko hommassa on kyse. Jokin asia näkyy paremmin pimeässä, jokin valoisassa, mutta kumpikaan ei vielä itsessään kerro kaikkea. Pitää nähdä kaikki valon ja pimeän vaihtelut.

Ja jotta ei menisi liian syvälliseksi, tässä vielä kuva Lasnamäkeä halkovasta Laagna-tiestä. Sitä tuli muutaman vuoden ajan ajettua joka arkipäivä. Siellä opin lopullisesti, että Tallinnassa pitää vain heittäytyä tämän kaupungin vauhtiin mukaan. Muuten jää kerrassaan jalkoihin.

Rannalta sisämaahan

Tänä vuonna olen kävellyt hyvin paljon merenrannassa. Kun maailma varsinkin keväällä lukittui neljän seinän sisälle, mahdollisuus päästä helposti haukkaamaan happea merenrantaan osoittautui uskomattoman tärkeäksi. Merituuli tuntui kirjaimellisesti pienentävän virushässäkän aikaansaamaa otsamoloa, ja avaran maiseman äärellä tuntui, että ei tässä nyt aivan jumissa olla.

Syksyn mittaan elämänkuviot ovat muuttuneet niin, että ranta ei ole enää ihan niin lähellä (siis viiden minuutin kävelyn sijaan ehkä hurjat 15!).

Kuvittelin, että olisi koko ajan ikävä rannalle. No ei ole ollut. Uudet arkiset nurkat ovat toisella tapaa huippukivat. Kävelylenkit vievät nyt aivan toisenlaisiin maisemiin ja se tuntuu todella virkistävältä.

Ja mihinpä meri katoaisi. Tänäkin aamuna keittelin kahvit, ajoin bussilla tutulle rannalle ja kävin hengittelemässä.

Tämä on Tallinnan parhautta. Ei tarvitse aina valita, vaan voi joissakin asioissa saada kaiken.