Tallinnan jouluvalot

En lenkkeile paljon aivan ydinkeskustassa, mutta tänään hiippailin kaupungin ytimeen.

Voitteko kuvitella: siellä oli ihmisiä! Ilma oli verraton (toisin kuin perjantaisella joulutorikäynnillä). Kuu paistoi kirkkaalta taivalta, oli tyyntä ja ilma ehkä puoli astetta pakkasen puolella. Harju-kadulla oli kävelijöitä suorastaan ruuhkaksi asti. Tai en ehkä enää tiedä, mikä on ruuhkaa, kun kaupungilla on ollut koko vuoden niin rauhallista.

Vapaudenaukiolle rakennetun valosuihkulähteen ympärillä oli paljon ihmisiä sitä ihailemassa. Tuntui siltä, että tallinnalaisperheet olivat kaivautuneet kotikoloistaan pitkästä aikaa katsomaan kaupunkinsa nähtävyyksiä.

Tallinnan jouluvalot täydentyvät päivä päivältä. Nyt myös Viru-katu oli saanut valaistuksensa. Ja sielläkin liikkui ihmisiä enemmän kuin olen nähnyt koko syksynä yhteensä.

Hassua, miten innoissaan sitä voi olla ihmisistä. Toivottavasti paikalliset jaksavat käydä Tallinnan vanhankaupungin tunnelmasta nauttimassa.

Itselleni vanhakaupunki on tänä pöhkönä vuonna avautunut pitkän tauon jälkeen aivan uudella tavalla. Olen liikkunut siellä enemmän kuin aikoihin. Aiemmin olen varsinkin kesäisin lähinnä väistellyt siellä käymistä. Mutta onhan sekin tyhmä, turha ajatus.

Vanhakaupunki on ainutlaatuinen, historiaa joka saranastaan nariseva alue. Kaiken uuden ja trendikkään kerätessä usein huomion, on helppo pitää vanhaakaupunkia itsestäänselvyytenä. Sitä se nimen omaan ei ole. Lasikuutiotaloja tulee ja menee (ja järkytys sentään, mitä kuutioita nytkin on keskustaan suunnitteilla), mutta vanhankaupungin rakennukset jaksavat vuosisadasta toiseen.

Tallinnan joulutorilla

Tallinnan joulutori 2020

Eipä tässä muuta kuin että eilen perjantaina kävin juniorin kanssa Tallinnan joulutorilla, joka siis virallisesti avattiin 27.11.

Vettä satoi pysty- ja vaakasuuntaan. Enpä muista, minä vuonna viimeksi joulutorilla olisi ollut matkaoppaiden idyllistä lumista tunnelmaa. Tuntuu, että aina kun käyn siellä, vain värjöttelen tihkusateessa. Tallinna on minulle rakas, mutta Tallinnan talvisää on pääosin aivan esterin hanurista.

Kuusi on tänä vuonna tosi kaunis. Tai no näin sanon kai joka vuosi. Mutta oikeasti, tykkäsin: paljon pieniä valoja ja kullanväriset simppelit koristeet. Näyttävää ja tyylikästä.

Myyntikojuja on vain kolmannes siitä mitä normaalisti. Ne riittävät oikein hyvin kivan tunnelman luomiseen. Juustoinen joulumusiikki soi taustalla niin kuin asiaa kuuluu. Vielä en päätynyt whamageddoniin.

Glögiä myydään varmaan joka kojussa. On alkoholitonta, muutaman prosentin vahvuista ja jopa 14 prosentin vahvuista joulutykitystä.

Parissa kojussa oli ruokaa ja muutamassa jotain pientä makeaa. Lapsen suureksi pettymykseksi suurta karkkikojua ei enää ollut. Jättimäinen joulutikkari jäi hankkimatta.

Uutuutena oli samppanjabaari. Sieltä saa myös ostereita. Uutta oli myös pikkukoju, jossa oli virolaista kirjallisuutta ja muutamia virolaisia design-tuotteita. Tuollainen koju voisi vain olla paljon suurempi ja valikoimaltaan paljon, paljon laajempi.

Eli kyllä ihan joulutorilta tuntui, pienempänäkin. Saapa nähdä, miten väkeä riittää. Viikonloppuna paikalliset varmaan käyvät torilla tunnelmoimassa, mutta otetaanpa jokin kylmä, vihmova keskiviikkoiltapäivä, niin hiljaista voi olla ilman turistien joukkoa.

Myös lauantaina 28.11.2020 satoi vettä joka suunnasta. Mutta tori on pystyssä, ja tänään torin laidalle pystytettiin pientä esiintymislavaa. Pari karuselliakin on torin reunoilla. Kyllä se siitä.

Vapaudesta

***Tämäkin postaus on löytöjä luonnoskansiosta. Olen näköjään keväällä kirjoittanut kaikenlaista, mutta on vain jäänyt julkaisematta. Mutta koska olen tekstin sisällöstä edelleen samaa mieltä, pistetäänpä julki tämäkin***

Poikkeustilassa on paljon pelottavaa, hermostuttavaa, yllättävää ja epämiellyttävää alkaen pienistä käytännön asioista ulottuen suuriin yhteiskunnallisiin muutoksiin.

Olen viime päivinä miettinyt vapautta, jonka puute on minulle konkretisoitunut karvaimmin siinä, että matkailu Suomen ja Viron välillä on tauolla.

On hankala edes pukea sanoiksi, miten epätodelliselta se tuntuu. Ajatella, että koen elämässäni ajan, jolloin en voi täysin vapaasti matkustaa synnyinmaahani. Tutut laivat, jotka normaalisti seilaavat kävelymatkan päässä kodistani merenlahdella, seisovat nyt liikkumatta satamassa.

Tallinnanlahti
Tallinnanlahdella on ollut tänä vuonna kovin hiljaista. Kun normaalitilassa on ollut täysin tavallista nähdä merenlahdella liikkumassa useita pika- ja risteilyaluksia kerrallaan, tänä vuonna lahti on ollut usein tyhjä. Kuva on elokuulta 2020 ja otettu Paksun Margareetan tornin päältä.

Katsos näin tyttönen, pysytkö mukana?

Kyllä, tunnustan: olen pitänyt monia asioita itsestäänselvyyksinä, ja nyt virus ottaa olkapäistä kiinni ja ravistelee. Katsos näin, tyttönen, hupsheijaa, tällä lailla laitetaan elämän paletti uusiksi. Pysytkö mukana?

Yritän pysyä. Tiedän naurettavan etuoikeutetun asemani. Minulla ei ole hätää. Tilanne menee jossakin vaiheessa ohi ja pääsen taas lahden yli. En ole mikään vanki. Totta kai minä tai joku läheiseni voi sairastua, mutta koska sitä en voi tietää, en voi sitä murehtiakaan. Voin vain elää niin, että riski olisi mahdollisimman pieni ja toivoa parasta.

Ajatteluun tämä kevät kuitenkin jättää jäljen. Haluan puolustaa entistä enemmän vapautta. On aivan turha ajatella, että omien fyysisten tai henkisten rajojen sisäpuolelle jääminen jotenkin pelastaisi mitään tai ketään. Liikkumisen rajoittaminen on tässä tilanteessa hetkellisesti pakollista, mutta pitkällä aikavälillä kauhistuttava ajatus.

Ihmisten, ilmiöiden, tavaroiden ja ajatusten pitää saada liikkua tai painekattila räjähtää. Siinä liikkeessä kulkee väistämättä mukana myös paljon väärää, vaarallista ja rikollistakin, mutta silti uskon siihen, että vapaus on kuitenkin arvona ja eteenpäin vievänä voimana niin paljon rajojen sulkemista tärkeämpi, että tasapaino on aina plussan puolella.

Sillamäe
Sillamäen kaupungissa tiedetään, millaista on elää suljetuissa oloissa. Kuva upealta promenadilta kesältä 2020.

Viisi vinkkiä virolaiseen joulunodotukseen

Joulu lähestyy, kaikesta huolimatta. Nappaa tästä Lahden takana -blogin kovaksikeitetyt vinkit siihen, miten laskeutua joulutunnelmaan virolaisittain. Tai ainakin ulkosuomalaisittain Virossa.

Testaa verimakkaraa

Verimakkara, verivorst, on virolaisen joulupöydän klassikkoherkku. Sellainen musta pötkö, tiedättehän. Jos suomalaisten maksalaatikosta sanotaan, että se näyttää kauhealta, niin ei verimakkarakaan kaunista ole. Mutta puolukkahilloa ja vaikka vähän hapankaalia kylkeen, niin nälkä lähtee. 

Verimakkaraa saa kaikista ruokakaupoista ja sitä voi tietysti ostaa (vielä muutamista jäljellä olevista) ravintoloista ja joulutoreilta. 

Kaarli puiesteen jouluvalot

Älä sekoile värivalojen kanssa

Virolaiset käyttävät mielestäni paljon erilaisia koristevaloja joulun aikaan, mutta melko vähän näkee mitään megamax-blinbling-supervälkky-suorituksia. Joojoo, onhan niitä, muta enimmäkseen valaisutyyli on silti sitä, että kirkasta valonauhaa levitellään runsaasti eri paikkoihin. Pidän siitä, kuten yllä olevassa kuvassa loistavasta Kaarli puiestee -tien valaistuksesta vuodelta 2019.

Alla oleva värikuusi puolestaan on Tallinnan naapurikunnan Viimsin joulukuusi viime vuodelta. Kuusi oli tehty muovikanistereista, jotka on valaistu sisältä päin.

Viimsin joulukuusi 2019

Käy katsomassa Pähkinänsärkijä 

Kansallisooppera ja -baletti Estonian Pähkinänsärkijä-baletti on mainio joulufiiliksen tuoja. Saapa nähdä, tuleeko tänä vuonna maski päässä mentyä katsomaan, mutta mahdollista se olisi. Äiti-pisteitä voi kerätä tilaamalla väliaikatarjoilut ennakkoon. Pillimehu ja leivos valmiina kahvilan pöydässä on pienen balettivieraan mielestä aika jees. 

Muista tontut! 

Koko joulukuun ajan jouluun saakka virolaislasten luona käy öisin tonttu, joka tuo joulusukkaan karkkia tai jonkin pienen lahjan. 

Niin siis periaatteessa tuo, jos tonttu jotenkin mystisesti ei unohda sukalla käyntiä… Joulukuun aamut ovat eräille äideille salamannopeita liikkeitä karkkikätköille, kun viime hetkellä muistaa, että daaaaaaamn, lapsi herää kohta eikä tonttu ole käynyt. 

Käy joulutorilla

Meidän tapauksessamme joulutorilla käynti tarkoittaa tietysti Tallinnan Raatihuoneentorin joulutoria, joka tänä vuonna kuitenkin järjestetään, vaikka epävarmaa olikin. 

Viime viikolla toinen lapseni huokaisi painokkaasti, että olisi aivan KAUHEAA, jos joulutoria ei olisi, sillä se on kaikkein tärkein asia, mistä joulufiilis tulee. Olin ihan liikuttunut, kun tajusin, miten merkittävä seikka tori on tenavalle. Torilta pitää kuulemma aina ostaa iso tikkari samasta karkkikojusta. Näin ne perinteet ovat syntyneet ilman sen kummemmin ajattelematta! 

Alla oleva kuva on otettu 24.11.2020. Tämän vuoden joulutorin rakentelut ovat käynnissä. Tori avataan perjantaina 27.11.

Tallinnan Raatihuoneentori 2020

Tämän olen oppinut haastattelemisesta

***Tämän postauksen olen tehnyt alkuvuodesta 2020, mutta se oli jäänyt julkaisematta. Julkaisen siis nyt. Väliäkö tuolla, sillä aihe on ajaton.***

Olen tehnyt ensimmäiset varsinaiset lehtihaastatteluni vuonna 2003. Vähitellen tunnen, että olen oppinut siitä perusasioita.

Ennen kaikkea tajuan, miten valtavasti on vielä oppimista. Mikään ei anna päivästä toiseen niin karua palautetta omasta työstä kuin omien haastattelunauhojen kuunteleminen.

Tähän mennessä olen oppinut muun muassa seuraavaa:

Valmistaudu

Haastatteluun pitää aina valmistautua. Erittäin harvinaisia ovat haastattelutilanteet, joihin lähtisin lennosta, mutta toki siihenkin pitää olla valmis.

Perustiedot haastateltavasta pitää olla selvänä ja edes muutama kysymys etukäteen mietittynä. Joskus mietin 2–3 kysymystä, joskus 20–30. Riippuu hurjasti haastattelusta.

Merkitsen vihkooni (mieluusti A5-kokoinen kierrevihko, kierteet yläreunassa) kysymysten summittaisen esittämisjärjestyksen. Lisäksi merkitsen kysymykset, mitkä ainakin pitää kysyä, vaikkei mitään muuta ehtisi tai jostain syystä voisi.

Mietin etukäteen päässäni, mikä määrä asiaa minulla pitää haastattelun lopuksi olla, jotta voin olla turvallisin mielin, että saan jutun kasaan. Toisaalta tämän ajatustyön voi jättää poiskin, sillä kokemus on tuonut sen tuntuman, että tiedän hyvin, missä kohden haastattelua minulla on jo riittävästi sisältöä jutun tekemiseen.

Kun kysymykset ja järjestys ovat paperilla, voin unohtaa ne. Kun tiedän, että suunnitelma on turvallisesti mukana, kokemus antaa improvisoinnin varmuuden. Eikä koskaan tarvitse jännittää, mitä pitikään kysyä, koska tiedän aina, että vihkosta voin katsoa.

Auta haastateltavaa rentoutumaan

Haastateltavan kanssa rupatellaan ensin niitä näitä. Päivitellään säätä tai liikenneruuhkia. Joidenkin kanssa riittää pari lausetta, joidenkin kanssa huomaa, että juttu alkaa luistaa vasta sitten, kun haastattelu on jo loppumaisillaan. Se on luonnollista: ihmiseen tutustuminen vie aikaa, puolin ja toisin.

Ennen kaikkea on tehtävä toimittajan rooli sopivan nöyräksi. Muistutan itseäni aina siitä, että haastateltavaa lähes poikkeuksetta jännittää enemmän kuin minua, joten tärkeintä on tehdä haastateltavan olo turvalliseksi. Olen haastattelutilanteessa kiinnostumassa ihmisestä ja hänen tarinastaan, en nolaamassa.

Joo, ymmärrän hyvin, että kaikissa haastattelutilanteissa ei suinkaan olla näin leppoisissa tunnelmissa. Mutta vaikka kuinka olisin kaivamassa haastateltavalta hankalaa tietoa, kaikkea helpottaa, kun tilanteessa ollaan ihminen ihmiselle.

Kuuntele

Haastattelussa kuunnellaan ihmistä. Vaikka kuinka tekisi mieli lähteä höpisemään kivan haastateltavan kanssa, että joo, tolleen mäkin ajattelen ja kuules kun minäkin näin saman asian, niin pitää antaa olla. Haastateltavassa aistii fiiliksen laskun silmänräpäyksen puolikkaassa, jos toimittaja alkaa kertoa itsestään.

On kuunneltava huolellisesti ja myötäiltävä oikein. Myötäilyllä en tarkoita sitä, että olisi jatkuvasti jees-naisena samaa mieltä, vaan sitä kaikkea kahden ihmisen kommunikoinnissa tapahtuvaa, joka vie keskustelua eteenpäin.

Haastattelunauhoja kuunnellessa olen tajunnut, että  ynähdykset, naurahdukset ja nyökytykset pitää ajoittaa oikein. Olen kipeästi oppinut, että väärällä hetkellä ajoitettu murahdukseni voi keskeyttää haastateltavan ajattelun, vaikka se ei missään tapauksessa ollut tarkoitukseni. Jopa liian intensiivinen nyökyttely voi vaikuttaa haastateltavan puherytmiin.

Haastattelussa toimii siis parhaiten lapseni lakoninen tokaisu minulle: ”Äiti, kaikille olisi parempi, jos vain olisit hiljaa.”

Älä ole amatööri, muista perusasiat!

Kaikkein tärkein, joka itsestäänselvyydessään meinaa välillä unohtua: tiedä tarkalleen, missä ja mihin kellonaikaan tapaat haastateltavasi. Ammattilainen ottaa etukäteen selville, missä kohtaamispaikka on, jos ei entuudestaan tiedä ja varmistaa, onko lähellä pysäköintipaikkaa, jos tulee autolla.

Ammattilainen myös huolehtii, että haastateltavan puhelinnumero on tallessa ja että omassa puhelimessa on akkua. Mikään ei ole älyttömämpää kuin sekoilla jonkin väärän oven takana ja tajuta, että ei voi edes soittaa. Ei, en puhu kaverin puolesta, vaan ihan vahvasta omasta kokemuksesta. Mutta kummasti oppii.

Ja luonnollisesti pitää huolehtia, että mukana on riittävästi toimivia kyniä (aina lyijykyniä!), muistivihko tai -vihkoja, nauhuri, akkulaturi ja/tai akkupankki. On täysin varma, että jos kyniä on yksi, se hajoaa ja jos akkupankkia ei ole, kännykän akku tyhjentyy maagisesti viidessä sekunnissa.

Päivän valopää

”Löysin” muutama päivä sitten Lasnamäen ja Kadriorgin rajamailta majakan, Tallinnan alemman majakan (Tallinna alumine tuletorn).

Mikään suuri löytö kaupunkia paremmin tuntevalle tämä ei tietenkään ole: majakka on näyttänyt valoa 1800-luvulta saakka (torniosa valmistui Wikipedian mukaan 1839).

Minä vain en ollut koskaan ajatellut sen olemassaoloa, vaikka aivan varmasti olen nähnyt sen vihreän valon lukemattomia kertoja laivassa Tallinnan satamaa lähestyessä.

Tajusin sen olemassaolon vasta, kun kävelin pimeässä sen läheltä. Hieman hankala olla huomaamatta valoaan vilkuttavaa majakkaa.

Tänään kävin päiväsaikaan sitä uudestaan katsomassa. Siellähän se seisoi ja hoiti hommiaan. Kyllä, olen nähnyt majakkatornin monesti päiväsaikaan, mutta koska rakennus on kaikessa sympaattisuudessaan tavallaan vähän reppana ja sitä ympäröivät rakennukset ovat melko huonokuntoisia (paitsi taidemuseo Kumu, joka on tornista kivenheiton päässä – ja siksi ehkä katse kiinnittyy vain siihen), en ollut siihen kiinnittänyt huomiota.

Tästä syntyi päivän diippiä shittiä -oivallus.

Jotta osaisi nähdä kokonaiskuvan, kaikkia asioita pitäisi osata katsoa pimeässä ja valoisassa. Ja mieluusti siinä välissä vähän hämärässäkin. Ehkä sitten ymmärtäisi paremmin, mistä koko hommassa on kyse. Jokin asia näkyy paremmin pimeässä, jokin valoisassa, mutta kumpikaan ei vielä itsessään kerro kaikkea. Pitää nähdä kaikki valon ja pimeän vaihtelut.

Ja jotta ei menisi liian syvälliseksi, tässä vielä kuva Lasnamäkeä halkovasta Laagna-tiestä. Sitä tuli muutaman vuoden ajan ajettua joka arkipäivä. Siellä opin lopullisesti, että Tallinnassa pitää vain heittäytyä tämän kaupungin vauhtiin mukaan. Muuten jää kerrassaan jalkoihin.

Elämme kovia aikoja ystävä hyvä

Tänäänkin Virossa todettiin enemmän koronavirustartuntoja kuin Suomessa. Ilmaantuvuusluku on pian yli 200. Katukuvassa näkee, että maskien käyttö on lisääntynyt selvästi.

Katukuvasta huomaa valitettavasti myös koronan armottomat vaikutukset. Vanhankaupungin tyhjenemisestä on puhuttu ja kirjoitettu paljon, ja vaikka asiaa miten kääntäisi, tilanne on karu.

Esimerkiksi ravintola Peppersack on sulkenut ovensa. Seinällä on vain kyltti, jossa kiitetään kaupunkilaisia.

Raatihuoneentorilla puretaan terasseja. Näin tietysti tehtäisiin muutenkin tähän aikaan vuodesta, mutta saapa nähdä, kuinka moni terassinsa pakkaavista kantaa tuolit keväällä ulos.

Matkamuistokaupan joulupukki on myös ajan hengessä. Ihme kyllä muutama matkamuistopuoti vielä vanhassakaupungissa sinnittelee.

Sinnikkäimmän kauppiaan palkinnon antaisin silti ehkä A-terminaalin edustalla olevan Sadamarket-keskuksen luona päivystävälle matkamuistosälän myyjälle. Tänäänkin hän seisoi myyntikojunsa ääressä avaimenperineen, aurinkolaseineen ja lippiksineen. Eihän siellä liiku ketään. Kyllä lujaa luontoa vaatii.

Pieni kirjoitusharjoitus Tallinnasta

Koska itse itselleni asettamaani marraskuun 2020 blogihaasteeseen kuuluvat myös älyttömät kirjoitustehtävät, tässä kahdeksan Tallinnaan liittyvää sanaa kaupungin nimen kirjaimista muodostettuna. Kunnon peruskoulun äikän tunnin harjoitus. Olenpa ihan superluovana täällä nyt.

Tori

Arkinen

Liikkeessä

Luova

Ilmeikäs

Nopea

Näppärä

Ainutlaatuinen

Postauksen kuvat otin tänään Tallinnan keskustorilta (Keskturg), joka on yksi lempipaikoistani Tallinnassa. Ostan sieltä mahdollisimman paljon perheeni ruokatarpeista. Kuten näkyy, torin kunnostustyöt ovat alkaneet. Koko torialue muuttunee tulevina vuosina aivan täysin.

Remontti on ehdottomasti tarpeen, mutta nyt jo suren, mahtavatko suosikkikauppiaani enää sitten olla myymässä piirakoitaan, hapankaalejaan ja kurkkujaan. Kauppahallin hajua en jää kaipaamaan, mutta juustokauppiasta kyllä, jos hän vaikka torilla lopettaisi.

Muminaa maskin takaa

Otetaanpa ensin tunnustukset.

Minä olen niitä tyyppejä, jotka ovat pyöritelleet päätään esimerkiksi aasialaisturisteille, jotka liikkuvat kaikkialla kasvomaskia käyttäen.

Jostakin syystä muistan edelleen esimerkiksi vuoden 1998, jolloin opiskelukaverinani oli kiinalainen vaihto-opiskelija. Jyväskylän talvessa hän pyöräili maski kasvoillaan. Mietin silloin huvittuneena, mitähän keskisuomalaisviruksia hän mahtaa pelätä.

En muista, mistä päin Kiinaa opiskelukaveri oli kotoisin, mutta villi arvaukseni on, että hänen kotikonnuillaan oli totuttu tiiviimpään asumiseen kuin minun alle tuhannen asukkaan kotikunnassani, jossa en varmaan ollut koskaan kasvomaskia nähnytkään. Hammaslääkärillä ehkä oli.

Vielä kuluvan vuoden keväälläkin ajattelin, että en varmaan ikinä pystyisi käyttämään maskia. Se tuntui ajatuksena niin vieraalta ja hankalalta.

Kun keväällä ensimmäistä kertaa käytin maskia laivamatkalle lähtiessäni, mietin kaikki perinteiset ajatuskulut läpi:

  • Kaikki tuijottavat _juuri minua_! (Oi itsekeskeisyysharha. Ei kukaan minua tuijota. Kaikki tuijottavat nykyisin kännyköitään tai miettivät muuten omiaan.)
  • _Kenelläkään_ muulla ei ole maskia.
  • Tämä tuntuu tyhmältä.
  • Onko tää nyt oikein päin?
  • Saanko hengitettyä?
  • Kuolenko heti, jos kosken puhtailla käsillä käytettyyn maskiin?

Asiaa ei myöskään helpottanut se, että Virossa maskien käyttöön suhtaudutaan minusta yleisesti aika paljon epäluuloisemmin kuin Suomessa.

Ehkäpä tässä näkyy pieni kulttuuriero. Kun suomalaiselle sanotaan, että nyt sitä maskia naamalle, suomalainen tottelee.

Virolaiselle pitää sanoa vielä tiukemmin, että nyt aikuisten oikeasti olisi maskin aika eikä hän luultavasti sittenkään sitä laita, sillä oma vapaus on tärkeämpää kuin ylhäältä päin tuleva komento.

Ensi viikolla tämä Virossa nähdään. Viron hallitus päätti tällä viikolla, että maanantaista 16.11. alkaen tulee käyttää maskia tai sen kaltaista suun ja nenän peittävää suojusta esimerkiksi julkisessa liikenteessä, kaupoissa, konserteissa, teattereissa ja elokuvissa. Viranomaiset ovat kyllä suositelleet maskin käyttöä sisätiloissa ja ruuhkaisissa paikoissa jo pitkään, mutta tämänviikkoinen päätös on selvä askel tiukempaan suuntaan.

Lupaan kertoa teille, jos satun osumaan esimerkiksi raitiovaunuun, jossa kaikilla matkustajilla olisi maski. Veikkaan, että saatte hetken postausta odotella.

Koska elämä opettaa, minunkin maskisuhteeni on jo arkipäiväistynyt. Nyt tuntuu jo normaalilta heittää maski naamalle bussiin noustessa tai kauppaan mennessä. Vähitellen alkavat löytyä omat suosikit sellaisista maskimalleista, jotka istuvat omille kasvoille hyvin. En nauti asiasta, mutta tehtäköön asiasta niin siedettävää kuin mahdollista.

Viro on uusi englanti

Olin asunut jo vuosikausia Virossa ja käyttänyt viron kieltä monenlaisissa tilanteissa varsin sujuvasti, mutta silti vastasin ”englanti”, jos minulta kysyttiin, mikä on vahvin vieras kieleni.

Jossain vaiheessa aloin miettiä, että aika vahvahan tämä virokin on, koska käytän sitä työssä ja arjessa jatkuvasti ja englantia vain harvoin. Mutta silti automaattisesti takaraivo sanoi, että enkku on vankin.

Mutta eihän asia ole ollut niin enää aikoihin. Tuntuu, että tänään lopullisesti tajusin asian (itähämäläinen = hiiiiidas).

Oikeasti käytän eniten viron kielen verkkosanakirjaa http://www.eki.ee/dict/efi/ (ja yritän opetella kuvatekstin sijoittamista oikein. Ei vielä onnistu.)

Pyörittelin erästä työtarjousta varten tekstiä, joka oli edessäni viroksi ja englanniksi. Yhtäkkiä havahduin. Ymmärrän totta kai kumpaakin, mutta katseeni ja ajatteluni kääntyi koko ajan automaattisemmin viron kielen suuntaan.

Tajusin, että ymmärrän vironkielisestä tekstistä hurjan paljon englantia paremmin kaikki sävyt, painotukset ja tyylikeinot. Vironkielisestä tekstistä tiedän heti täsmälleen, miten jokin kielikuva kannattaisi suomeksi sanoa. Tai jos en löydä saman tien oikeaa vastinetta, osaan kuitenkin vaivatta kuvailla, mikä fiilis kielikuvassa on.

Tunnetta on valtavan hankala selittää. Kaksi samansisältöistä tekstiä, mutta toisen kanssa minulla on yhteinen rytmi ja toisen kanssa ei. Toinen hengittää kanssani, toinen ei. Ihan sama kuin jonkun ihmisen kanssa. Kumpikin on mukava ja ystävällinen eikä varsinaisesti ole mitään ongelmaa kummankaan kanssa. Mutta toisen kanssa vain kulkee paremmin.

Lapseni häpeävät, kun yritän ääntää sanan uss. Nuo ässät pitää liudentaa. Ei siitä mitään tule. (eikä kuvatekstin sijoittamisesta)

Mietin, miksi olen niin pitkään tuupannut sivuun ajatuksen siitä, että viro voisi olla vahvin vieras kieleni.

Luultavasti yksi syy on se, että en ole juurikaan opiskellut viroa opettajajohtoisesti. Minussa taitaa asua syvällä ajatus siitä, että en voi ”oikeasti” osata kieltä, jos en ole tankannut sitä vuosikausia kielikurssilla tai koulussa. Huijarisyndroomasta morjes!

Toinen syy on ehkä se, että Virossa asumiseeni on aina liittynyt tunne väliaikaisuudesta (tähän läheiset naurahtavat, että 12 vuotta onkin tosi väliaikaista), jolloin olen kai ajautunut ajattelemaan, että kielitaitokin on vain tällaista väliaikaiseen käyttöön tarkoitettua. No, olen hoitanut viroksi muun muassa synnytyksen ja perunkirjoituksen, joten melko pysyviä kielen tasoja on tullut käsiteltyä.

Joten jatkossa sanon, että viro on vahvin vieras kieleni. Se on kyllä hauskaa! En olisi ikinä voinut arvata, että näinkin voi elämässä käydä.

Loe! Kirre! Edel! Ja kun nämä kaikki yleensä kuulee genetiivimuodossa (loode, kirde, edela), on suomalaisella täysi hässäkkä päällä (kuten vieläkin kuvatekstin kanssa, ….tana.)

Mutta vaikka mitä tekisin, en taatusti ikinä opi kunnolla esimerkiksi viron ilmansuuntia (edel on lounas ja lõuna on etelä, no mitvit!!!), lukusanojen taivutusta ja s-kirjaimen oikeaoppista liudennusta. Kaksikielisiksi kasvaneet lapseni saavat jatkossakin hävetä äitiään julkisilla paikoilla.