Saa tuntua marraskuulta

Jokainen kuukausi tuntuu aina erilaiselta.

Marraskuu tuntuu vuosi vuodelta enemmän aamuilta, jolloin olen liikkeellä ennen kahdeksaa. Jostain syystä juuri ohi vilahtavissa aamuhetkissä muistan, että joo, tältä tämä kuukausi tuntuu.

Tihkusateen roiskuminen aamuruuhkan autojen alla kuulostaa aina samalta. On aina samalla tavalla kostean kylmä. On säkkipimeää sillä tietyllä, marraskuisella tavalla. Tuoksuu vähän talvelle, mutta sitten ei kuitenkaan. Marraskuu on sitä, että tajuaa taas unohtaneensa heijastimet, vaikka ei todellakaan saisi.

Marraskuu tuntuu myös siltä iltapäivän noin puoli kolmen hetkeltä, kun huomaa, että on laitettava valot päälle. Ja puoli kuudelta miettii, miten päivää on voinut kestää niin kauan, kun tuntuu jo yöltä.

Marraskuun tunne tuli tänä vuonna tosi myöhään. On kai ollut muuta ajateltavaa. Se on aivan ok, sillä marraskuun tunnetta ei jaksaisi viikkokausia. Mutta näin pienissä annoksissa se on siedettävää. Tämäkin hetki mennään taas läpi. Aina valoa kohti. Siinä auttavat muun muassa upeat valopuut, kuten kuvan puu, joka palaa Piritan luostarin edessä, Piritajoen sillan kupeessa.

Rannalta sisämaahan

Tänä vuonna olen kävellyt hyvin paljon merenrannassa. Kun maailma varsinkin keväällä lukittui neljän seinän sisälle, mahdollisuus päästä helposti haukkaamaan happea merenrantaan osoittautui uskomattoman tärkeäksi. Merituuli tuntui kirjaimellisesti pienentävän virushässäkän aikaansaamaa otsamoloa, ja avaran maiseman äärellä tuntui, että ei tässä nyt aivan jumissa olla.

Syksyn mittaan elämänkuviot ovat muuttuneet niin, että ranta ei ole enää ihan niin lähellä (siis viiden minuutin kävelyn sijaan ehkä hurjat 15!).

Kuvittelin, että olisi koko ajan ikävä rannalle. No ei ole ollut. Uudet arkiset nurkat ovat toisella tapaa huippukivat. Kävelylenkit vievät nyt aivan toisenlaisiin maisemiin ja se tuntuu todella virkistävältä.

Ja mihinpä meri katoaisi. Tänäkin aamuna keittelin kahvit, ajoin bussilla tutulle rannalle ja kävin hengittelemässä.

Tämä on Tallinnan parhautta. Ei tarvitse aina valita, vaan voi joissakin asioissa saada kaiken.

Aamuista

Ikääntymisen tajuaa vaikkapa siitä, että erilaisten asioiden tekeminen aamulla ei ole vain huono vitsi. Kun parikymppisenä sunnuntaiaamuisin nukkuminen puolille päivin oli perusmenoa, nyt se oikein ei luonnistu enää. Sen sijaan voi käydä vaikka aamukävelyllä.

Ja se on hyvä se! Silloin ei ohita esimerkiksi tällaisia kevättalven aamuja, jolloin voi kävellä kotoaan rantaan, tassutella lähikahvilaan ja ostaa kahvin ja istua muki kourassa rannan penkillä tuijottelemassa tyynelle Itämerelle laivoja katsellen.

Keski-ikä, you rule.

Juhlinnasta

24. helmikuuta on Viron itsenäisyyspäivä. Niitä päivähän on tässä maassa kaksi, sillä uudelleen itsenäistymisen päivää juhlitaan elokuussa.

Minä olen asunut Virossa maahanmuuttajana pian 12 vuotta. Enpä olisi arvannut. Mutta enpä olisi arvannut sitäkään, miten pieni maa jaksaa jatkuvasti yllättää ja ilahduttaa minua moni-ilmeisyydellään.

Keräsin muutaman kuvamuiston reissuiltani vuodelta 2019 (ja jokin myös kuluvalta vuodelta). Kuvat eivät ole missään järjestyksessä, mutta muistuttakoon paikoista, ilmiöistä, matkoista ja maisemista eri puolilla Viroa. Elagu Eesti!

Saarenmaan saaren pääkaupungin Kuressaaren linnan hienoa antia on muun muassa linnanmuuri.

 

Syksyllä virolaisten puutarhat notkuvat omenoista ja niistä riittää aina satunnaisille ohikulkijoille jaettavaksi.

 

Haapsalun kaupunki Länsi-Virossa on niin sympaattinen! Tsaarin vierailua varten tehty rautatieasema on pakollinen nähtävyys. Minä viettäisin mieluusti viikonloppuja kaupungin ravintoloissa ja kahviloissa luuhaten. Talvella Haapsalu on – luvalla sanoen – aika kuollut.

 

Võrun kaupungissa Etelä-Virossa on ihmeellisten muotojen ja rakenteiden täyttämä keskusaukio. Voi vain kuvitella, millaista pulinaa tämän rakentaminen on aiheuttanut. Ja veikkaan, että nyt aukion, öööh, asioista, ollaan jo sitä mieltä, että olipas hauska keksintö.

 

Aah, tämä oli hyvä annos! Võrun Stedingu Maja -ravintola oli virolainen ravintolakokemus parhaimmillaan: simppeliä paikallista ruokaa tyylikkään raikkaasti tehtynä. Miljöönä vanha pankkirakennus ja bonuksena verraton palvelu.

 

Leivonnaiset ja juhlat! Missä ikinä tulevaisuudessa asunkin, yritän tämän puolen virolaisuudesta pitää mukana: aina voi vähän juhlistaa ja aina on sopiva hetki leivospalalle. Kuvassa juhlitaan viisauden päivää eli lukuvuoden aloitusta.

 

Viro on hienoja paikallistapahtumia. Viime kesän mieleenjäävimpiä hetkiä oli muinaistulien yön Tallinnan naapurikunnassa Viimsissä. Poljimme lapsen kanssa pyörällä paikalle. Illan hämärtyessä fillaroimme takaisin kotiin ja ihailimme pitkin rantoja vilkkuvia tulia.

Mikä tahansa luhistumispisteessä oleva röttelö voi Virossa mukautua moderniksi tapahtumanäyttämöksi. Design-viikonloppu oli vanhassa tehdashallissa. Niin tyypillistä Tallinnaa, että meinaa jo naurattaa kliseisyydessään.

Minulla on ilo nauttia tällaisesta maisemasta kotimatkan varrella. No ihan joka päivä ei sentään ole auringonlaskuidylliä ja peilityyntä merta. Tallinnan Piritan (joki-)ranta on ollut mielisairaalani iloissa ja suruissa.

Suutarin pajan kyltti Rakveressä. Epäselväksi jäi, onko pajassa toimintaa.

 

Tartto on Viron graffiti-pääkaupunki.

 

Tartolla on kummallinen vaikutus. Siellä on aivan erilainen fiilis kuin Tallinnassa. Niin on kyllä kaikissa muissakin Viron kaupungeissa, mutta Tartossa on ehdottomasti omansa. En tiedä, mistä tunne tulee, mutta joka tapauksessa Tartto on suosikkikaupunkini Virossa Tallinnan jälkeen. Aina siihen saakka, kun taas käyn jollain muulla Viron paikkakunnalla ja totean, että ei, sittenkin suosikkini on tämä.

Kesän 2019 laulu- ja tanssijuhlat olivat jytisyttävä kokemus. Juhlista muistuttavat siniset sydämet ympäri maata. Jos on Virossa mahdollisuus käydä vain yhdessä museossa, valintani olisi taustalla oleva Viron kansallismuseo, Eesti Rahva Muuseum.

Valosta

Horisontti on vinossa kaikissa tämän päivän rantakuvissa, mutta mitäpä siitä. Tein tänään kahden tunnin kävelylenkin, joka vain hurahti, sillä lisääntyvä valo tuntui niin mukavalta.

img_9604

Tosin tuuli oli aivan hurja, mikä tietysti on hurjaa vain niille, jotka eivät osaa pukeutua. Esimerkiksi leijasurffarit eivät pitäneet asiaa huonona lainkaan.

Nämä Piritan rannan penkit talvehtivat aina yhdessä läjässä. Arvelen, että jo huhtikuun loppuun mennessä kaupungin tyypit ovat levitelleet ne pitkin rantaa. Olen aina tykännyt näistä. Järvi-Suomen kasvatille penkeistä tulee ”olen ulkomailla” -fiilis.

Sitä en tiedä, onko jokin syy sille, että penkit ovat juuri tämän värisiä. Mutta onneksi näin eikä mitään järkevän neutraalia.
e067b6fa-b2cb-446c-81d7-39c3f8e9e062

Tämä hieman huvitti. Sibelius, ni!

Ainahan rannassa tuulee, vaikka olisi täysin tyynenkin oloista. Mutta tänään puhalsi niin, että huppu piti kiskoa tiukasti kiinni ja hengittää nenän kautta. Muuten alkoi rahista liikaa hampaissa.


Yksi penkki on talvehtinut erillään laumasta. Jotkut olivat raahanneet sen jo hyvin lähelle vesirajaa.