Vapaudesta

***Tämäkin postaus on löytöjä luonnoskansiosta. Olen näköjään keväällä kirjoittanut kaikenlaista, mutta on vain jäänyt julkaisematta. Mutta koska olen tekstin sisällöstä edelleen samaa mieltä, pistetäänpä julki tämäkin***

Poikkeustilassa on paljon pelottavaa, hermostuttavaa, yllättävää ja epämiellyttävää alkaen pienistä käytännön asioista ulottuen suuriin yhteiskunnallisiin muutoksiin.

Olen viime päivinä miettinyt vapautta, jonka puute on minulle konkretisoitunut karvaimmin siinä, että matkailu Suomen ja Viron välillä on tauolla.

On hankala edes pukea sanoiksi, miten epätodelliselta se tuntuu. Ajatella, että koen elämässäni ajan, jolloin en voi täysin vapaasti matkustaa synnyinmaahani. Tutut laivat, jotka normaalisti seilaavat kävelymatkan päässä kodistani merenlahdella, seisovat nyt liikkumatta satamassa.

Tallinnanlahdella on ollut tänä vuonna kovin hiljaista. Kun normaalitilassa on ollut täysin tavallista nähdä merenlahdella liikkumassa useita pika- ja risteilyaluksia kerrallaan, tänä vuonna lahti on ollut usein tyhjä. Kuva on elokuulta 2020 ja otettu Paksun Margareetan tornin päältä.

Katsos näin tyttönen, pysytkö mukana?

Kyllä, tunnustan: olen pitänyt monia asioita itsestäänselvyyksinä, ja nyt virus ottaa olkapäistä kiinni ja ravistelee. Katsos näin, tyttönen, hupsheijaa, tällä lailla laitetaan elämän paletti uusiksi. Pysytkö mukana?

Yritän pysyä. Tiedän naurettavan etuoikeutetun asemani. Minulla ei ole hätää. Tilanne menee jossakin vaiheessa ohi ja pääsen taas lahden yli. En ole mikään vanki. Totta kai minä tai joku läheiseni voi sairastua, mutta koska sitä en voi tietää, en voi sitä murehtiakaan. Voin vain elää niin, että riski olisi mahdollisimman pieni ja toivoa parasta.

Ajatteluun tämä kevät kuitenkin jättää jäljen. Haluan puolustaa entistä enemmän vapautta. On aivan turha ajatella, että omien fyysisten tai henkisten rajojen sisäpuolelle jääminen jotenkin pelastaisi mitään tai ketään. Liikkumisen rajoittaminen on tässä tilanteessa hetkellisesti pakollista, mutta pitkällä aikavälillä kauhistuttava ajatus.

Ihmisten, ilmiöiden, tavaroiden ja ajatusten pitää saada liikkua tai painekattila räjähtää. Siinä liikkeessä kulkee väistämättä mukana myös paljon väärää, vaarallista ja rikollistakin, mutta silti uskon siihen, että vapaus on kuitenkin arvona ja eteenpäin vievänä voimana niin paljon rajojen sulkemista tärkeämpi, että tasapaino on aina plussan puolella.

Sillamäen kaupungissa tiedetään, millaista on elää suljetuissa oloissa. Kuva upealta promenadilta kesältä 2020.

Advertisement

Bingo!

Ei se visuaalisesti kaunis ole, mutta sisältö on, öh, arkeani.

Poikkeustila-bingoni. Voitto on varma.

Maito on taas loppu.	“Et käy närppimässä!” -komento lounaan ja päivällisen välillä.	Kasvavan rairuohon tuijottelua.
“Mulla on nälkä” on sanottu jo ennen klo 11:tä.	Lapsi vaihtaa päivävaatteet jo ennen puoltapäivää.	Lehden haku postilaatikosta arvioiden, liikkuuko portaikossa joku naapuri.
Parvekkeella seisoskelua.	Katsellaan, kun roska-auto tulee.	Sännätään ikkunalle: “Naapurin koiranpentu on pihalla! Aww!”

 

Mikä on muuttunut

Mikä on muuttunut arjessani poikkeustilan aikana?

Olen käynyt joka aamu ainakin 40 minuutin kävelylenkillä. Toivon, että saan jatkettua tätä tapaa myös sitten, kun taas elämässä palataan johonkin (uuteen)  normaaliin. Vanhasta normaalista kun on aivan turha haaveilla.

Sekoaisin ilman ulkoilua. Satuin sopivasti huollattamaan uskollisen Helkamani noin viikko ennen poikkeustilan alkua!

Olen laittanut ruokaa enemmän kuin aikoihin. Tietysti olen aiemminkin kokkaillut joka päivä (koska lapset), mutta nyt se on aivan välttämätöntä, kun taloudessa on koko ajan läsnä myös kaksi koululaista. Mutta ihme kyllä asia ei ole tuntunut aivan sietämättömältä (en ole pohjimmiltani kovin suuri kodinhengetär). On nimittäin käynyt niin, että päivän intensiivisen ruudun tuijottamisen jälkeen on tuntunut mukavalta kuoria perunoita, sekoitella kastiketta ja pilkkoa porkkanoita. Lisäksi lounaan valmistelu keskellä päivää ja yhteinen ruokahetki tenavien kanssa on erinomainen katko näppäimistön näpyttelyyn.

Kuuntelen äänikirjoja todella paljon. Koska olen ulkona niin paljon kuin voin ja jaksan, kuuntelen oikeastaan koko ajan äänikirjoja tai joskus podcasteja. Lukeminen on muutenkin kivaa ja poikkeustilan aikana suorastaan välttämätöntä. On pakko saada ajatukset aivan muualle kaikesta ympärillä vellovasta.

Arvostan entistä enemmän rutiineja. Säntillinen arjen aikataulu, perheen ruokahetket, ulkoilu, ero arkipäivän ja pyhäpäivän välillä ovat yhä tärkeämpiä.

Muistan taas paremmin, että mikään ei koskaan ole itsestäänselvää. Ei terveys, ei työpaikka, ei vapaa liikkuminen, ei säännöllinen laivayhteys Suomenlahden yli, ei ihmissuhteet. Kaikkea pitää vaalia, kaiken eteen pitää tehdä töitä.

Olen taas alkanut juoda liikaa kahvia!

Imuroin paljon useammin kuin ennen, ja nuoriso kuittailee siitä koko ajan. Kun on jatkuvasti kotona, tuntuu, että roskaa ja pölyä kertyy enemmän. Ja siitä samasta syystä, että on jatkuvasti kotona, tulee tunne, että haluaa ympäristönsä olevan kohtuullisessa järjestyksessä. Hallitaan nyt edes kodin järjestystä, kun kaikki muu on melkein hallitsematonta.

Tätä korttia vilkaisen monta kertaa päivässä. 

Olen etsinyt enemmän erilaisia paikallisia palvelutarjoajia, lähinnä ruuan kotiinkuljetukseen. Kauppojen kotiinkuljetuspalvelut ovat olleet tukossa jo monta viikkoa, joten kauppa-asiointiin on pitänyt löytää uusia ratkaisuja.

Arvostan kevättä enemmän. Jos nyt jonain vuodenaikana pitää kohdata tämä älyttömyys, niin olkoon sitten kevät. Kun kaikkialla muualla valo tuntuu vähenevän, niin luonnossa se onneksi lisääntyy.

Ihmisten kohtaaminen olis kiva. Eipä silti: minä siedän yksinäisyyttä ja itsekseni oloa erinomaisesti. On tullut harjoiteltua. Työnikin on sellaista, että siitä suuri osa tapahtuu oman pään sisässä. Mutta esimerkiksi se, että nyt ei voi haastatella ketään kasvotusten eikä lähteä työpöydän äärestä juttukeikalle johonkin kiinnostavaan paikkaan, tekee arjesta kovin erilaista.

 

Melkein kuin tavallisesti

Sen voi melkein unohtaa, kun tekee arkisia askareita kotona, käy pitkällä lenkillä, nauttii kevätauringosta, syö lapsen leipomaa mutakakkua, lukee kirjaa eikä katso tai lue uutisia.

En ole käynyt pariin viikkoon Tallinnan keskustassa. Täältä kauempaa vain vilkuttelen vanhankaupungin torneille.

Mutta sitten jostain vilahtaa tietoisuuteen jokin asia, josta muistaa, että maailmassa on aika moni asia pois paikoiltaan. Mieleen tunkee huoli siitä, että ei oikein tiedä, millaista oma arki on parin kuukauden päästä. Ja kunpa kaikki pysyisivät terveinä!

Mutta sen olen havainnut, että aivoja on pakko lepuuttaa koko maailmaa puhuttavalta aiheelta, jotta ei mene aivan kierroksille. Äänikirja soimaan ja kädet vaikka kuorimaan perunoita auttavat hyvin. Kavala maailma ei katoa sinä aikana, joten sen voi yhtä hyvin hetkeksi unohtaa.

Muovautuva todellisuus

Kuten suurella osalla varsinkin Euroopan väestöstä, päättyvä viikko on myös lahden takana lopulta läjäyttänyt eteen epätodellisen uuden arjen. Eletään maailmanlaajuisen sukupolvikokemuksen päiviä, viikkoja ja kuukausia. Ikävä kyllä tällaista sukupolvikokemusta ei olisi tahtonut kukaan.

Tilanne on niin kummallinen, että ei oikein edes löydä sanoja. Viikon mittaan tunteet ovat heitelleet kovasta huolesta reippaaseen optimismiin.

On ihmeellistä, miten nopeasti arkinen todellisuus alkaa muovautua uudenlaiseksi ja miten nopeasti siihen sopeutuu. Pakko on usein paras kannustin.

Postimees-lehden välissä ilmestyi viikolla lappu, jonka voi kiinnittää omaan ulko-oveen ja ilmoittaa siten halunsa auttaa. Sanomalehtien sivumäärä pienentyy kuin pyy maailmanlopun edellä. 

Mitä olen oppinut tällä viikolla:

Ulkoilun merkitys kasvaa entisestään. Askelmittarissa on lukemia enemmän kuin aikoihin. Uutisten ryöpytyksessä on pakko saada happea ja elimistön liikettä. Epäergonominen kotikonttori aiheuttaa myös sen, että nyt jos koskaan on huolehdittava siitä, että tomumaja pysyy pelikunnossa.

Arjen rutiinit ovat tärkeitä ja poikkeustilassa pitää pystyä luomaan uusia. Aamulla siistiydytään ja pukeudutaan. Syödään säännöllisinä ruoka-aikoina. Pestään hampaat ja luetaan iltasatu.  Sovitaan, miten päivän aikana autetaan etäkoulun läksyissä, sillä joka avunpyyntöön en kesken töiden voi heti reagoida. Mietitään keinoja olla kavereiden kanssa yhteyksissä, kun heitä ei voi nyt tavata. Kiristetään käsienpesutahtia.

Olen käynyt tällä viikolla lukemattomia kertoja Tallinnan Piritan rannassa vetämässä henkeä ja seurailemassa hiljenevää laivaliikennettä. 

Rajansa kaikella. Olen työni takia hyvin kiinni poikkeustilauutisissa. Olen viikossa huomannut, että noin klo 16 olen aivan kurkkua myöten täynnä koko koronaa. Mieli ei pysty vain ottamaan vastaan. Iltaisin ennen nukkumaanmenoa ei pidä lukea uutisia, sillä väsynyt mieli luo entistä enemmän maailmanlopun tunnelmia.

Sosiaalinen media on mahtava – ja pelottava voimassaan. Somessa voi kokea suorastaan liikutuksen hetkiä yhteisöllisyyden tunteista. Aivan upeaa. Samalla salaliittoteorioita ja muuta väärää tietoa suoltavat trollitehtaat tuottavat häiriköiviä valeprofiileja. Todella kylmähermoista medialukutaitoa tarvitaan aivan kaikilta. Rauhallisiin analyyseihin pitäisi olla aikaa, mitä tässä tilanteessa ei kuitenkaan meinaa olla.

Viro on ehkä parhaita mahdollisia paikkoja käydä läpi pandemiaa. Olen monesta suunnasta lukenut tai kuullut kommentin, että suurella osalla kansasta on poikkeustila tuoreessa muistissa. Virolaiset ovat tottuneita nopeisiin käänteisiin ja etsivät sukkelasti erilaisia ratkaisuja arjen käänteisiin. Yhteiskunnan perusrakenteet ovat kunnossa, koulutus korkeatasoista, ihmiset perusluonteeltaan aika skeptisiä ja hah – täällä ei tarvitse rimpuilla eroon arkisesta halailusta tai poskisuudelmista.

Tallinnan vanhakaupunki perjantaina iltapäivällä. Vain pyörivät pensaspallot puuttuvat. 

Inhoan videoita ja puhelimessa puhumista, mutta nyt saa omat inhot jäädä sivuun. Jotta työni voi sujua ja yhteys läheisiin pysyä saumattomana, rouva saa nyt vain luvan opetella sietämään videoneuvotteluja ja facetime-puheluja.

Koulu on lapsille valtavan tärkeä sosiaalinen ympäristö. Minulle tuli melkein tippa linssiin, kun seurasin vaivihkaa vierestä toisen lapsen ekaa videotuntia oman opettajansa ja luokan kanssa. Riemu kohtaamisesta tauon jälkeen ja into uuden tekniikan opettelusta oli sydäntä sulattavaa. Viikon mittaan videopuhelut kavereiden kanssa ovat jo uusi normi ja niitä sovitaan soittamalla tai whatsappissa.

Pitää muistaa puhua. Alun hurjimpina päivinä lapset olivat selvästi huolestuneina. ”Äiti miksi sä olet noin vakava?” ”Sä olet jotenkin erilainen.” Ja sitten juteltiin. Kun kertoo omat pelkonsa ja syynsä vakaville ilmeille ja selittää, miksi tekee nyt asioita eri lailla kuin aiemmin, lasten loppureaktio on lopulta olankohautus ja ”aha”. Tenava kääntää kylkeään ja nukkuu rauhassa. Minun ratkaisuni on myös ollut se, että telkkari tai radio on päällä vain iltauutisten aikaan. Ei tarvitse pienten mielten kuunnella pandemiasta yhtään sen enempää. Se on epämiellyttävänä taustahälynä heidän elämässään joka tapauksessa.

Olen oppinut, että tästä pitää ottaa opiksi. Sen, mikä on kamalaa, ei pidä toistua. Asiat, jotka ovat olleet ilahduttavia ja toimivia, saavat jatkua. Muutaman viikon takaista ”normaalia” arkea ei kuitenkaan enää sellaisenaan tule, joten parempi vain valmistautua uudenlaiseen arkeen.