Viisi vinkkiä virolaiseen joulunodotukseen

Joulu lähestyy, kaikesta huolimatta. Nappaa tästä Lahden takana -blogin kovaksikeitetyt vinkit siihen, miten laskeutua joulutunnelmaan virolaisittain. Tai ainakin ulkosuomalaisittain Virossa.

Testaa verimakkaraa

Verimakkara, verivorst, on virolaisen joulupöydän klassikkoherkku. Sellainen musta pötkö, tiedättehän. Jos suomalaisten maksalaatikosta sanotaan, että se näyttää kauhealta, niin ei verimakkarakaan kaunista ole. Mutta puolukkahilloa ja vaikka vähän hapankaalia kylkeen, niin nälkä lähtee. 

Verimakkaraa saa kaikista ruokakaupoista ja sitä voi tietysti ostaa (vielä muutamista jäljellä olevista) ravintoloista ja joulutoreilta. 

Kaarli puiesteen jouluvalot

Älä sekoile värivalojen kanssa

Virolaiset käyttävät mielestäni paljon erilaisia koristevaloja joulun aikaan, mutta melko vähän näkee mitään megamax-blinbling-supervälkky-suorituksia. Joojoo, onhan niitä, muta enimmäkseen valaisutyyli on silti sitä, että kirkasta valonauhaa levitellään runsaasti eri paikkoihin. Pidän siitä, kuten yllä olevassa kuvassa loistavasta Kaarli puiestee -tien valaistuksesta vuodelta 2019.

Alla oleva värikuusi puolestaan on Tallinnan naapurikunnan Viimsin joulukuusi viime vuodelta. Kuusi oli tehty muovikanistereista, jotka on valaistu sisältä päin.

Viimsin joulukuusi 2019

Käy katsomassa Pähkinänsärkijä 

Kansallisooppera ja -baletti Estonian Pähkinänsärkijä-baletti on mainio joulufiiliksen tuoja. Saapa nähdä, tuleeko tänä vuonna maski päässä mentyä katsomaan, mutta mahdollista se olisi. Äiti-pisteitä voi kerätä tilaamalla väliaikatarjoilut ennakkoon. Pillimehu ja leivos valmiina kahvilan pöydässä on pienen balettivieraan mielestä aika jees. 

Muista tontut! 

Koko joulukuun ajan jouluun saakka virolaislasten luona käy öisin tonttu, joka tuo joulusukkaan karkkia tai jonkin pienen lahjan. 

Niin siis periaatteessa tuo, jos tonttu jotenkin mystisesti ei unohda sukalla käyntiä… Joulukuun aamut ovat eräille äideille salamannopeita liikkeitä karkkikätköille, kun viime hetkellä muistaa, että daaaaaaamn, lapsi herää kohta eikä tonttu ole käynyt. 

Käy joulutorilla

Meidän tapauksessamme joulutorilla käynti tarkoittaa tietysti Tallinnan Raatihuoneentorin joulutoria, joka tänä vuonna kuitenkin järjestetään, vaikka epävarmaa olikin. 

Viime viikolla toinen lapseni huokaisi painokkaasti, että olisi aivan KAUHEAA, jos joulutoria ei olisi, sillä se on kaikkein tärkein asia, mistä joulufiilis tulee. Olin ihan liikuttunut, kun tajusin, miten merkittävä seikka tori on tenavalle. Torilta pitää kuulemma aina ostaa iso tikkari samasta karkkikojusta. Näin ne perinteet ovat syntyneet ilman sen kummemmin ajattelematta! 

Alla oleva kuva on otettu 24.11.2020. Tämän vuoden joulutorin rakentelut ovat käynnissä. Tori avataan perjantaina 27.11.

Tallinnan Raatihuoneentori 2020

Mikä Tallinnassa on muuttunut 13 vuodessa?

Ostin eilen kaupasta valmiiksi marinoitua broilerinfileetä. Ostos sai minut nostalgiseksi. Aloin muistella, mikä Virossa ja ennen kaikkea Tallinnassa on muuttunut sinä aikana, kun olen täällä asunut.

Aloin käydä säännöllisesti Virossa syksyllä 2007. Pysyvästi koti siirtyi Tallinnaan huhtikuussa 2008.

Vaikka Viron kehityksen ehkä hurjavauhtisimmat 1990- ja 2000-luvun alun vuodet olivat siinä kohden menneet, on pian 13 vuoden aikana kaikenlaista ehtinyt muuttua. Myös ne broilerinfileet.

Muuttuneita asioita olisi tietysti loputtomasti. Tässä vain yksi valikoima.

Valo

Muistan talvelta 2007–2008 Tallinnan kovin hämäränä kaupunkina. Verrattuna silloiseen kotikaupunkiini Suomessa Tallinnan katuvalaistus tuntui aika onnettomalta.

Koska kaikkeen tottuu pikkuhiljaa, en edes osaa nyt sanoa, millainen Tallinnan katuvalaistus on verrattuna suomalaiskaupunkeihin. Mutta varmasti täällä on valoisampaa nyt kuin loppuvuodesta 2007.

Tallinnan laulukenttä ja siellä oleva laulukaari olivat tietysti jo vuonna 2007. Laulukaaren kattorakenteet on sittemmin uudistettu ja koko laulukentän aluesta on tullut aina avoin ulkoilualue. Kuva on otettu 21.11.2020.

Varmasti täällä on valoisampaa kuin vuonna 2007.

Laivat

Alkuaikoina matkustin melko usein Nordic Jet Linen katamaraanilla. Se oli se, mihin sai myös auton mukaan. Linda Linen katamaraanikin liikkui. Yhtä kaikki – inhosin katamaraaneja, koska olen niin heikkovatsainen, että pienikin keinutus saa minut vihreäksi. Katamaraaneissa sitä oli runsaasti tarjolla. Kumpaakaan näistä firmasta ei ole enää.

Jos jokin laivoista on minulle nostalginen, niin se on Tallinkin Superstar-alus, jolla taitoin perheineni varsinaisen muuttomatkan Suomesta Viroon. Muistan vieläkin, missä kohden laivaa itkin kahden kuukauden ikäinen esikoinen sylissäni, kun kaikki uusi jännitti niin paljon.

Superstarilla olen myös matkustanut lasteni isän hautajaisiin.

Raitiovaunut

Tallinnan raitiovaunukalusto uudistuu pikkuhiljaa. Osa ratikoista on silti edelleen samoja tsekkoslovakialaisia luottopakkeja, joihin on lähes mahdotonta päästä lastenvaunujen kanssa. No onhan niissä tunnelmaa! Hankala kuvitella, että ne menisivät koskaan rikki.

Olen monesti sanonut, että jos minun pitäisi valita minulle tärkein Tallinnan ääni, niin se olisi ratikan kirskunta siinä kohdassa Kadriorgia, jossa linja kääntyy Poska-kadulta takaisin kaupunkia kohti Narva maanteelle.

Silti on mahtavaa, että ratikoista suuri osa on jo matalalattiaisia moderneja kulkupelejä. Kyyti on niillä todella miellyttävää.

Ai niin, lipunpurijat! Tallinnaan tullessamme olivat vielä käytössä joukkoliikenteen paperiset matkaliput. Pieni lipuke työnnettiin kulkuneuvoon astuessa laitteeseen, joka teki siihen reiän.

Nämä ”lipunpurijat” ovat nekin muisto vain, ja nykyisin joukkoliikenteessä vilautetaan sulavamuotoiselle kortinlukijalle omaa matkakorttia. Eikä tallinnalaisen tarvitse edes lippua ostaa, sillä kaupungissa kirjoilla olevalle joukkoliikenne on ilmaista.

Vanhankaupungin suurin muutos kuluneen 13 vuoden aikana lienee tapahtunut tänä vuonna. Kun koronavirusepidemia hiljensi matkailun, Vanhankaupungin kadut ja kujat ovat olleet kovin hiljaisia. Olen varovaisen toiveikas sen suhteen, että ehkä tämä ravistelu tarvittiin, jotta alue ei lopullisesti muuttuisi epätodelliseksi turistikuplaksi.

Vanhakaupunki on muuttunut eniten kenties juuri kuluvana vuonna.

Sataman seutu ja Telliskivi

Rotermannin kortteli, Reidi-tie, D-terminaalin ympäristö, Nautica-keskus, Kadriorgin suunnan Russalka-patsaan ympäristö – no jestas, mikä muutos!

Tallinnan keskustan ja sataman välillä ei oikein ollut vuonna 2007 minkäänlaista yhteyttä. Esimerkiksi Rotermannin kortteli oli kummallista pimeää rakennusryteikköä. Nyt se nivoo ydinkeskustan ja sataman yhteen.

Russalka-patsaan luota keskustaan päin oli 2007 muutamia kerrostaloja ja heinikkoista rantamaisemaa, jossa koiran kanssa lenkkeillessä saattoi törmätä puskan takaa tupsahtavaan puliukkoon.

Nyt siellä on viime vuonna avattu Reidi-tie, joka sujuvoitti tieliikennettä satamaan ja avasi samalla todella hienosti rannan kävellen ja pyöräillen liikkuville. Kuuluin niihin, jotka olivat huolissaan, miten yhteys rantaan uuden autotien myötä katoaa. Se huoli katosi hetkessä kun näki, miten hieno Reidi-tiestä tuli ja miten nopeasti ihmiset löysivät sen.

Telliskiven alueella taisi olla vuonna 2007 jo ravintola F-Hoone (en ole varma), mutta muuta sitten ei ollutkaan. Nyt seudusta on tullut niin übercool teollista ja modernia yhdistelevää Tallinnaa, että se melkein naurattaa.

Ihmisten kirjo

Tallinnaan muuttaessamme täällä ei ollut ihonväriltään tummia ihmisiä. Ei kerta kaikkiaan ollut. Tallinna ja koko Viro oli valkoisten virolaisten yhteiskunta.

Se konkretisoitui minulle silmänräpäyksessä Heathrow’n lentokentällä alkuvuodesta 2011, kun lapseni näki turbaanipäisen lentokenttätyöntekijän ja huudahti vilpittömästi: ”Äiti, tuo mies on musta!” Lapseni ei kolmen ensimmäisen elinvuotensa aikana ollut nähnyt muita kuin valkoisia ihmisiä.

Pikkuhiljaa Tallinnan katukuvaan on alkanut tulla eri kansallisuuksia ja sanoisin, että viimeisen 3–4 vuoden aikana erityisen nopeasti.

Broilerinfilee

Entä se alussa mainittu broilerinfilee?

Tämäkin on vahva muistikuva aivan Viroon muuttamisen alkuajoilta: menin kauppaan etsimään marinoituja broilerinfileesuikaleita (no kuinka valmisruoka-suomalainen voi olla!?)

Ei niitä ollut.

Aluksi olin virolaisen ruokavalikoiman suhteen hieman hölmistynyt, kunnes tajusin: tämähän on aika hienoa. Kaikkea ei ole vielä pyöritelty marinadissa. Ihmiset laittavat ruokaa käsittelemättömistä raaka-aineista. Saan itse päättää, miltä ruokani maistuu.

Siksi olin muutamia vuosia sitten melkein pettynyt, kun tajusin, että kauppojen valikoimiin oli tullut ensimmäisiä marinoituja broilerifileitä. Nyt niitä alkaa olla jo aika paljon. Samoin kevyttuotteita sekä laktoosittomia tuotteita, joita kumpiakaan ei vuonna 2007 ollut lainkaan.

Vähitellen olen kehittänyt mielessäni marinoitu broilerinfilee -indeksin. Se kertoo yhteiskunnan länsimaistumisesta.

Vaikka indeksi on Virossa noussut, rohkenen väittää, että täällä edelleen syödään vähemmän käsiteltyä ruokaa kuin Suomessa.

Lähimatkailusta

Talvilomaviikko on Virossakin päättymässä. Koska minun lomani ei osu samaan aikaan jälkikasvun vapaiden kanssa, ei pitkiä lomajaksoja voi ajatella.

Mutta onneksi Viro on siitä kätevä, että tunnissakin pääsee toisiin maisemiin ja rentoon oloon.

Lähdimme lauantaina aamupäivällä Tallinnasta Rakvereen. Sinne ajaa tunnin ja vartin. Rakvere on leppoisa pikkukaupunki, jossa on oikein hyvä kylpylä ja muutama nähtävyys. En viettäisi paikan päällä viikkoa, mutta viikonloppu menee kivasti. Rakveressa ei ole säilynyt kovin paljon vanhaa puutalokaupunkimaisemaa, mutta kuvan Pikk-kadulla sitä voi vielä aistia. Katu kunnostettiin viime vuoden aikana ja voin kuvitella, että ensi kesänä siellä on varmaan mukavasti kesätunnelmaa.

Lumettoman talven jälkeen meitä tervehti talviloman päätteeksi, niin, talvi! Meitä moikkasi myös tämä söpö Rakveren linnan aasi, joka laidunsi linnan ulkopuolella. Nuorimmaisella oli suuria vaikeuksia irrottautua leppoisan olion luota. Parvekkeellamme ei tälläkään kertaa ollut tilaa nelijalkaiselle.

Linnahan on komea kuin mikä. Olemme käyneet siellä sen verran monta kertaa, että sisälle emme menneet ja muutenkin reissun pääasia oli keskittyä kylpylässä kellumiseen ja loiskimiseen. Mutta hieman sentään ulkoiltiin linnan ympärillä. Harmi, että ei tullut pulkkaa mukaan, sillä vallihautaan olisi saanut hyvät vauhdit!

Illallisen jälkeen tsekattiin vielä linnan iltavalaistus. Oikein tunnelmallista ja komeaa.


Paluumatkalla tänään pistäydyttiin ensimmäistä kertaa monien suosittelemassa Viitna Kõrts (”Viitnan krouvi”) -tienvarsiravintolassa. Varaukseton suositus tälle, jos hakee autenttista virolaista ravintolaelämystä! Olihan melkoinen paikka: vanhassa trahteerin rakennuksessa on peräti kaksi eri ravintolaa, seisovan pöydän puoli sekä à la carte -puoli. Kurkkasimme kumpiinkin ja päätimme kokeilla sapuskaa oikein ruokalistalta pöytiin tarjoiltuna. Pihalla olisi ollut erikseen vielä pieni Viitna Kebab -kioski.

Krouvin ruokasali on valtava (oli myös siellä buffan puolella, jonne vain kurkkasimme), pöydät jykevät, vanhat maataloustyökalut koristavat seiniä, himmelit ja kuivatut kalat roikkuvat katosta ja ruoka on rehtiä ja tuhtia. Kasvissyöjät ja vegaanit älkööt vaivautuko: hapankermaa ja pekonia oli aika lailla kaikessa. Kuvassa alkuruokasettimme, eli friteerattuja juustopalloja sekä valkosipulileipiä. Kummassakin on, tietenkin, mukana kulhollinen hapankermaa dippikastikkeeksi.

Pääruokana seurueellamme meni pelmenejä, mulgipuder-puuroa (siitä lisää joskus myöhemmin) ja kermaista kanaa. Nälkä ei ole alkuiltapäivän jälkeen ollut ja huomenna haisen varmasti pahalle.

Hyvä reissu. Keho ja mieli lepäsivät!

Juhlinnasta

24. helmikuuta on Viron itsenäisyyspäivä. Niitä päivähän on tässä maassa kaksi, sillä uudelleen itsenäistymisen päivää juhlitaan elokuussa.

Minä olen asunut Virossa maahanmuuttajana pian 12 vuotta. Enpä olisi arvannut. Mutta enpä olisi arvannut sitäkään, miten pieni maa jaksaa jatkuvasti yllättää ja ilahduttaa minua moni-ilmeisyydellään.

Keräsin muutaman kuvamuiston reissuiltani vuodelta 2019 (ja jokin myös kuluvalta vuodelta). Kuvat eivät ole missään järjestyksessä, mutta muistuttakoon paikoista, ilmiöistä, matkoista ja maisemista eri puolilla Viroa. Elagu Eesti!

Saarenmaan saaren pääkaupungin Kuressaaren linnan hienoa antia on muun muassa linnanmuuri.

 

Syksyllä virolaisten puutarhat notkuvat omenoista ja niistä riittää aina satunnaisille ohikulkijoille jaettavaksi.

 

Haapsalun kaupunki Länsi-Virossa on niin sympaattinen! Tsaarin vierailua varten tehty rautatieasema on pakollinen nähtävyys. Minä viettäisin mieluusti viikonloppuja kaupungin ravintoloissa ja kahviloissa luuhaten. Talvella Haapsalu on – luvalla sanoen – aika kuollut.

 

Võrun kaupungissa Etelä-Virossa on ihmeellisten muotojen ja rakenteiden täyttämä keskusaukio. Voi vain kuvitella, millaista pulinaa tämän rakentaminen on aiheuttanut. Ja veikkaan, että nyt aukion, öööh, asioista, ollaan jo sitä mieltä, että olipas hauska keksintö.

 

Aah, tämä oli hyvä annos! Võrun Stedingu Maja -ravintola oli virolainen ravintolakokemus parhaimmillaan: simppeliä paikallista ruokaa tyylikkään raikkaasti tehtynä. Miljöönä vanha pankkirakennus ja bonuksena verraton palvelu.

 

Leivonnaiset ja juhlat! Missä ikinä tulevaisuudessa asunkin, yritän tämän puolen virolaisuudesta pitää mukana: aina voi vähän juhlistaa ja aina on sopiva hetki leivospalalle. Kuvassa juhlitaan viisauden päivää eli lukuvuoden aloitusta.

 

Viro on hienoja paikallistapahtumia. Viime kesän mieleenjäävimpiä hetkiä oli muinaistulien yön Tallinnan naapurikunnassa Viimsissä. Poljimme lapsen kanssa pyörällä paikalle. Illan hämärtyessä fillaroimme takaisin kotiin ja ihailimme pitkin rantoja vilkkuvia tulia.

Mikä tahansa luhistumispisteessä oleva röttelö voi Virossa mukautua moderniksi tapahtumanäyttämöksi. Design-viikonloppu oli vanhassa tehdashallissa. Niin tyypillistä Tallinnaa, että meinaa jo naurattaa kliseisyydessään.

Minulla on ilo nauttia tällaisesta maisemasta kotimatkan varrella. No ihan joka päivä ei sentään ole auringonlaskuidylliä ja peilityyntä merta. Tallinnan Piritan (joki-)ranta on ollut mielisairaalani iloissa ja suruissa.

Suutarin pajan kyltti Rakveressä. Epäselväksi jäi, onko pajassa toimintaa.

 

Tartto on Viron graffiti-pääkaupunki.

 

Tartolla on kummallinen vaikutus. Siellä on aivan erilainen fiilis kuin Tallinnassa. Niin on kyllä kaikissa muissakin Viron kaupungeissa, mutta Tartossa on ehdottomasti omansa. En tiedä, mistä tunne tulee, mutta joka tapauksessa Tartto on suosikkikaupunkini Virossa Tallinnan jälkeen. Aina siihen saakka, kun taas käyn jollain muulla Viron paikkakunnalla ja totean, että ei, sittenkin suosikkini on tämä.

Kesän 2019 laulu- ja tanssijuhlat olivat jytisyttävä kokemus. Juhlista muistuttavat siniset sydämet ympäri maata. Jos on Virossa mahdollisuus käydä vain yhdessä museossa, valintani olisi taustalla oleva Viron kansallismuseo, Eesti Rahva Muuseum.

Kokemuksia kolmesta Viron kylpylästä

Minulta kysytään usein, mitä Viron kylpylää tai hotellia suosittelisin. Vastaan tähän aina, että en tiedä: minulla on koti Tallinnassa, joten minun ei tarvitse yöpyä hotellissa, ja kylpemässäkin käyn kotini saunassa.

Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen löytänyt itsestäni kylpyläihmisen ja sen myötä on sentään tullut käytyä muutamalla kylpylämatkalla lasten kanssa.
Pistetäänpä siis jakoon omat kokemukset näistä reissuista.

Aqva Hotel & Spa, Rakvere 

Rakvereen ajaa Tallinnasta tasan tunnin, joten kylpyläkokemus on lähellä. Aqva Hotel & Spa (kotoisammin vain Rakveren kylpylä) on kolmesta kylpyläkokemuksesta jollakin tapaa viimeistellyin. Majoitustilat ovat uudet ja siistit, tyyli on mietitty kaikkia yksityiskohtia myöten, ruoka hyvää ja mikä tärkeintä – siivoojat tervehtivät käytävillä asiakasta (mikä kertoo aina palvelun tasosta ja yleisestä meiningistä).

Rakvereen voi hyvin tulla lasten kanssa, mutta vähänkään isommille tenaville kokemus voi jo jäädä vähän latteaksi. Rakvere _ei_ ole vesipuisto. Sen sijaan lapsille löytyy hoitolaosastolta sympaattisia palveluita. Omat nappulani kokivat elämänsä ensimmäisen kokovartalohieronnan Rakveressa ja olivat kovin otettuja.

 

405_Holiday at the Spa_Aron Urb

Rakveren kylpylän ulkoaltaan reunalta on näin viihtyisät näkymät. Kuva Aron Urb / Toolbox Estonia. 

Rakveren kylpylä osaa myös linjakkaan markkinoinnin. Heidän mainoslehteään melkein odottaa, sillä kylpylässä selvästi osataan luoda hauskoja kampanjoita ja tarinoita.

 

Kylpylämatkalla kannattaa tietenkin käydä myös ihailemassa Rakveren linnoituksen raunioita.

Toila SPA Hotell, Toila

Kekkoslovakia! 1970-luvun Rantasipi-hotelli! Matalia kattoja! Lastulevyä! Itävirolaisessa Toilan kylpylässä ajan henki kyllä huokuu, vaikka tietysti remonttia on tehty sitten Breznevin. Pelkästään Itä-Viroon matkustaminen on matka toisenlaiseen maailmaan – ja se kannattaa tehdä.

Mutta ei pidä ymmärtää väärin, Toila on vallan mainio paikka parin päivän plutimiseen. Useammassa päivässä tulisi hulluksi, mutta täydellinen aivot narikkaan -nollaus onnistuu täällä hyvin.

Allasalueella ei ole liukumäkiä eikä erilaisia altaitakaan ole kuin muutama. Ei siis hulvattoman vesiriehunnan paikka lapsille.

Sen sijaan Toilan kylpylässä on aikuisille oma kylpyläalue, johon on nappuloilta pääsy kielletty. Kylpylä myös tarjoaa mahdollisuuden jättää lapset muutamaksi tunniksi valvotulle lasten leikkipaikalle, jolloin vanhemmat voivat mennä rauhassa kylpemään. Yh-äiti kiittää! Oli muuten aivan loistavan rentouttavat kolme tuntia, jotka itsekseni vietin.

Aamiainen ja pakettiimme kuuluneet ruokailut olivat luvalla sanoen vaatimattomia. Kyllä vatsansa täyteen saa, mutta odottaisin silti kylpylän lounaalta muuta kuin riisiä, kanakastiketta ja suolakurkkuja. Niitä saan riittävästi kotonakin.

Tervise Paradiis, Pärnu 

Etukäteen oli tiedossa, että Pärnun Tervise Paradiisia pidetään Viron parhaana vesipuistona.

Odotuksissa ei tarvinnut pettyä. TP on näistä  kolmesta esitellystä ilman muuta monipuolisin. TP:ssa on monta eri liukumäkeä, ulkoallas, porealtaita, hyppypaikka, kiipeilyseinä uima-altaan äärellä ja vaikka mitä. Lisämaksusta pääsee saunaosastolle. Odotin osastolta vähän enemmän, varsinkin kun mielessä oli erittäin hyvät saunakokemukset Toilasta. TP ei siinä mielessä tarjonnut mitään poikkeuksellista.

608_Beach Fun_Danel Rinaldo

Tervise Paradiis -kylpylä on kirjaimellisesti Pärnun rannassa kiinni. Ja rantahan on upea, sekä kesällä että talvella. Kuva Danel Rinaldo / Toolbox Estonia. 

TP tässä kuvatuista kolmesta paikasta ehdoton lasten suosikki ja tottahan aikuisenakin paikasta pidin. Kylpylä tarjosi riittävästi vaihtoehtoja. Kun sijainti vielä on Pärnu, joka on mahtavan sympaattinen kaupunki ja kylpylän vieressä on upea merenranta, niin kylpyläkäynnin lisäksi matka tarjoaa paljon muitakin elämyksiä.

 
Summaten: 

Jos haluat tyylikkään aikuismaisen kylpyläkokemuksen, jossa on hitunen luksusta, mene Rakvereen.

Jos haluat hyvin rauhallisen ja hieman neukkueksoottisen kylpyläkokemuksen, mene Toilaan.

Jos haluat monipuolisen koko perheen kylpyläreissun, mene Pärnuun.

Karhunlaukka-kokkailuja

Varma kevään merkki Virossa on toreille ja kadunvarsille ilmestyvät karhunlaukkanippujen myyjät.

Juu, en minäkään ollut koskaan karhunlaukasta kuullut. Pitkään ihmettelin, mitä ihmeen vihreitä lehtiä niin monessa paikassa myydään.

Nyt olen vähitellen oppinut, että karhunlaukka (viroksi karulauk ja latinaksi Allium ursinum) on valkosipulin sukulaiskasvi, jota virolaiset käyttävät ruuanlaitossa vaikka mihin. Suomessa tähän kasviin ei juuri törmää, sillä sitä kasvaa vain Ahvenanmaalla ja joissakin satunnaisissa Lounais-Suomen paikoissa.

Karhunlaukan lehtiä voi kuivata, pakastaa, niitä voi laittaa salaattiin ja varmaan lettutaikinan sisäänkin. Niin kuin nyt vaikka pinaattia.

Minä näin jossakin virolaislehdessä karhunlaukka-peston reseptin ja päätin kokeilla. Kahdeksan Viron-vuoteni aikana en ollut vielä tätä kasvia maistanut saati missään ruuanlaitossa kokeillut, joten nyt oli tosiaan aika.

FullSizeRender (3)

Blogivalokuvaamisen huippuhetkiä: vihreä mössö tähmäisessä astiassa. Kivana kontrastivärinä taikinakaavin. 

Mössäsin sauvasekoittimella tahnaksi nipun karhunlaukkaa, pari kourallista paahdettuja manteleita, parmesan-raastetta ja oliiviöljyä.

Tuli sairaan hyvää! Tahna maistuu oikeastaan valkosipulilta, mutta ei kuitenkaan liian voimakkaasti. Laitoin voileivälle ja söin pihvin höystönä. Toimi kaikessa.

Siisteintä karhunlaukassa on se, että sekä Suomen että Viron rannoille kasvi on ilmeisesti tullut joskus viikinkien mukana. Merimiehet ovat torjuneet hurjasti c-vitamiinia sisältävän kasvin avulla keripukkia.

Kaukasia meets Meksiko

Lahden takana syödään pari kertaa kuussa tortilloita. Usein tortillahetki ajoittuu näin perjantai-iltaan: viikon päätteeksi ei jaksa sen suurempaa keittelyä, vaan voimat riittävät jauhelihan tai broileripalojen ruskistamiseen tortillaletun sisälle.   Meksikolaishenkisten (tai mistä minä tiedän, kuinka ”meksikolaishenkisiä” ne oikeasti ovat) salsa-kastikkeiden sijaan olen viime aikoina alkanut käyttää tortillan kastikkeena adzika-nimistä kastiketta.

Tämä punainen mössö on tullut tutuksi lukuisissa Tallinnan gruusialaisissa ravintoloissa. Sitä on usein esimerkiksi varraslihojen ohessa soosina.

Wikipedia tietääkin kertoa, että kyseessä tosiaan on gruusialainen maustekastike. Käyttääpä netissä joku tästä nimitystä ”venäläinen pesto”.

Adzikassa on paljon tomaattia, valkosipulia, chiliä, suolaa ja vähän valmistajasta riippuen eri mausteita. Veikkaan, että tämä on juuri sellainen kastike, josta jokaisella gruusialaisemännällä on ”ainoa oikea” reseptinsä. Ruokakaupan hyllystä adzikaa löytyy useaa eri merkkiä sekä isoilta bulkkituottajilta että vähän pienemmiltä valmistajilta.

En ole vielä tullut ostaneeksi adzikaa torilta. Missä tahansa kaupungin torilla käykin, siellä on aina useampien myyjien tiskillä itsetehtyä adzikaa. Täytyy muistaa testata.

Wikipedian englanninkielinen artikkeli aiheesta on monipuolisempi. Se löytyy tästä.

Ruista ranteeseen

Hämäläisen ruisleipäperinteen kasvatti on ollut aikuisikänsä varrella hieman hukassa. Varsinaissuomalainen ja virolainen ruisleipäperinne kun on luonteeltaan kovin erilaista kuin sisäsuomalainen: on mallasta, siirappia ja kaikenlaisia rämmäleitä, kuten nyt vaikka sitä kirottua kuminaa.

Elämä tassii, ja ihmisen on ollut pakko tottua siihen, että merenrantakansojen leipä ei vain ole niin kuin äidin leivinuunista vetämää.

IMG_7425

Paksuhko, rapea kuori ja lämmin pehmeä sisus. Suosikkileipäni Virossa on vihdoinkin löytynyt. 

Jokapäiväisen kotimatkan varrelle aukesi viikko sitten Muhu Pagarid -firman leipomo-myymälä. Uunit ovat myymälätiskin takana, ja valikoimissa Muhun paakareilla on tällä hetkellä vain kolme eri tuotetta: ruisleipä eli leib (kuvassa), pikk sai (pitkä vaalea leipä) ja sai (ihan vain tavallinen vaalea leipä). Pisteet jämäkän simppelistä valikoimasta!

Kun puoli kuudelta työpäivän jälkeen tänään lasten kanssa pistäydyimme ensimmäistä kertaa leipomoon, oli uunista juuri tullut leibaa. Otin sen, koska muuta ei ollutkaan.

Nälissäni kotona leikkasin ensimmäisen siivun, pistin voita päälle, haukkasin ja meinasin pyörtyä. Siis kuinka hyvää voi tuore leipä olla! Täydellisen rapea kuori, pehmeä sisus, ei liian makea maku, ei häiritseviä mausteyrttejä.

Poika söi yhdeltä istumalta neljä siivua, minä viisi ja tytärkin kaksi. Nuorisoraati ilmoitti, että huomenna tätä leipää haetaan uudestaan. En vastusta. Jos kotoista suomalaista ei lasketa, tämä meni kirkkaasti ruisleipäsuosikikseni.

Havaintoja Rakverestä

IMG_7388

Aina kun näen Rakveren härkäpatsaan, alan mielessäni laulaa Kummelin ”The bull is not here, where is the bull?” -laulua.

En ollut käynyt kahteen kuukauteen Tallinnan rajojen ulkopuolella, joten oli mahdottoman kiva tehdä lasten kanssa parin päivän retki niinkin huikean kauas kuin Rakveren kaupunkiin.

IMG_7380

Rakveren linnoituksen sisäpihalla oli rento meininki. Lampaat vaelsivat vapaina ja tulivat moikkailemaan. Tämä tietysti kaupunkilaislasta kovin ilahduttaa. Taustan hevoset ovat muovia, mutta oikeakin oli.

Virohan on siis liikuttavan pieni maa. Maan päästä päähän ajaa muutamassa tunnissa, ja esimerkiksi Rakvereen matka kesti tunnin ja kymmenen minuuttia. Tämä vinkiksi niille, jotka tulevat Tallinnaan autolla. Pieni ajelu pääkaupungista pois ja onkin jo aivan toisenlaisissa maisemissa.

IMG_7383

Linnoituksen pihalla on kesäaikaan vaikka mitä työpajaa ja muuta ohjelmaa. Turnajaissimulaattori ei nyt ollut käytössä, mutta onneksi muovihepan selkään silti pääsi.

Virossa matkaavan ei myöskään koskaan tarvitse miettiä, mahtaako tuntemattomassa virolaiskaupungissa löytää perille. Tulee muistaa, että Tallinna on tämän maan ylivoimaisesti suurin ja urbaanein paikka. Kaikkialla muualla on paljon pienempää, arkisempaa ja ihmisläheisempää – eikä eksymisen vaaraa kerta kaikkiaan ole.

Näin on myös Rakveren tapauksessa. Keskusta tarkoittaa keskusaukiota ja muutamaa kadunpätkää sen ympärillä. Liikennevaloja lienee kolmet. Ja kyseessä on kuitenkin Viron mittapuussa varsin suuri kaupunki.

IMG_7386

Rakvere tarvas, eli Rakveren härkä tervehtii kaupunkiin tulijaa linnoituksen mäeltä.

IMG_7390

Art Cafessa keskusaukion laidalla oli herkullista omenapiirakkaa. Lounaskeitto maksoi muuten 1,30 e.

Tämähän sopii yksin lasten kanssa matkaavalle aikuiselle loistavasti. Kaikki on lähellä ja kävellen saavutettavissa. Mihinkään ei tarvitse jonottaa.

Linnoituksessa oli paljon kaikenlaista hienoa historiallista katsottavaa ja koettavaa, mutta nuorisoraadin mielestä mieleenjäävintä oli linnoituksen oma kissa, joka pyydysti hiiren. Seurasimme sisäpihalla, kun katti leikitteli saalillaan: otti kiinni, kanniskeli suussaan ja päästi piipittäjän vapaaksi. Ja sama monta kertaa uudestaan. Parempaa show’ta ei olisi voinut mikään opaspalvelu tarjota.

Ennen kaikkea Rakveren-matkallamme keskityimme vedessä polskimiseen. Aqva Spassa oli kolmikollemme kaikkea riittävästi. Tänne tulemme varmasti uudestaan.

Matkan kenties parasta ruokaa oli Grillers-hampurilaisravintolassa. Tuntui olevan paikallistenkin suosiossa. Sunnuntaina iltapäivällä ei meinannut istumaan mahtua, ja jono kassalle oli jatkuva. Syömäni purilainen meni komeasti nauttimieni hampurilaisten kärkikolmikkoon.

Maitopurkki kansansivistystyössä

Huomenna, 24. helmikuuta, on Viron itsenäisyyspäivä (viroksi ”vabariigi aastapäev”, eli tasavallan vuosipäivä).

Itsenäisyyspäiviähän on täällä vuoden aikana kaksin kappalein. Tämä on se arvokkaampi ja isompi, jolloin juhlitaan 1918 annettua itsenäisyysjulistusta. Elokuussa vietetään uudelleen itsenäistymisen päivää.

Jo muutaman viikon on voinut palautella mieleen Viron historian merkkipäiviä vaikka aamupalapöydässä. Puolentoista litran maitopurkin kylkeen on kätevästi painettu maan lähihistorian tärkeitä hetkiä.

IMG_7343

4. kesäkuuta 1884 siunattiin käyttöön Viron ylioppilaiden seuran sinimustavalkoinen lippu.

24. helmikuuta 1918 julistettiin Viro itsenäiseksi Tallinnassa annetulla manifestilla.

21. marraskuuta 1918 sinimustavalkoisesta lipusta tuli Viron valtiolippu.

2. helmikuuta 1920 Venäjä tunnusti Viron itsenäisyyden Tarton rauhansopimuksessa.

1920 Viron kansallislauluksi tuli virallisesti ”Mu isamaa, mu õnn ja rõõm”(tämä on siis se, joka lauletaan samalla Paciuksen sävelellä kuin Maamme-laulu)

20. elokuuta 1991 Viro itsenäistyi uudelleen.

Minusta virolaisten asenteesta kertoo mainiosti se, että neuvostomiehityksen aikaa ei mainita maitopurkissa sanallakaan.