Karhunlaukka-kokkailuja

Varma kevään merkki Virossa on toreille ja kadunvarsille ilmestyvät karhunlaukkanippujen myyjät.

Juu, en minäkään ollut koskaan karhunlaukasta kuullut. Pitkään ihmettelin, mitä ihmeen vihreitä lehtiä niin monessa paikassa myydään.

Nyt olen vähitellen oppinut, että karhunlaukka (viroksi karulauk ja latinaksi Allium ursinum) on valkosipulin sukulaiskasvi, jota virolaiset käyttävät ruuanlaitossa vaikka mihin. Suomessa tähän kasviin ei juuri törmää, sillä sitä kasvaa vain Ahvenanmaalla ja joissakin satunnaisissa Lounais-Suomen paikoissa.

Karhunlaukan lehtiä voi kuivata, pakastaa, niitä voi laittaa salaattiin ja varmaan lettutaikinan sisäänkin. Niin kuin nyt vaikka pinaattia.

Minä näin jossakin virolaislehdessä karhunlaukka-peston reseptin ja päätin kokeilla. Kahdeksan Viron-vuoteni aikana en ollut vielä tätä kasvia maistanut saati missään ruuanlaitossa kokeillut, joten nyt oli tosiaan aika.

FullSizeRender (3)

Blogivalokuvaamisen huippuhetkiä: vihreä mössö tähmäisessä astiassa. Kivana kontrastivärinä taikinakaavin. 

Mössäsin sauvasekoittimella tahnaksi nipun karhunlaukkaa, pari kourallista paahdettuja manteleita, parmesan-raastetta ja oliiviöljyä.

Tuli sairaan hyvää! Tahna maistuu oikeastaan valkosipulilta, mutta ei kuitenkaan liian voimakkaasti. Laitoin voileivälle ja söin pihvin höystönä. Toimi kaikessa.

Siisteintä karhunlaukassa on se, että sekä Suomen että Viron rannoille kasvi on ilmeisesti tullut joskus viikinkien mukana. Merimiehet ovat torjuneet hurjasti c-vitamiinia sisältävän kasvin avulla keripukkia.

Kaukasia meets Meksiko

Lahden takana syödään pari kertaa kuussa tortilloita. Usein tortillahetki ajoittuu näin perjantai-iltaan: viikon päätteeksi ei jaksa sen suurempaa keittelyä, vaan voimat riittävät jauhelihan tai broileripalojen ruskistamiseen tortillaletun sisälle.   Meksikolaishenkisten (tai mistä minä tiedän, kuinka ”meksikolaishenkisiä” ne oikeasti ovat) salsa-kastikkeiden sijaan olen viime aikoina alkanut käyttää tortillan kastikkeena adzika-nimistä kastiketta.

Tämä punainen mössö on tullut tutuksi lukuisissa Tallinnan gruusialaisissa ravintoloissa. Sitä on usein esimerkiksi varraslihojen ohessa soosina.

Wikipedia tietääkin kertoa, että kyseessä tosiaan on gruusialainen maustekastike. Käyttääpä netissä joku tästä nimitystä ”venäläinen pesto”.

Adzikassa on paljon tomaattia, valkosipulia, chiliä, suolaa ja vähän valmistajasta riippuen eri mausteita. Veikkaan, että tämä on juuri sellainen kastike, josta jokaisella gruusialaisemännällä on ”ainoa oikea” reseptinsä. Ruokakaupan hyllystä adzikaa löytyy useaa eri merkkiä sekä isoilta bulkkituottajilta että vähän pienemmiltä valmistajilta.

En ole vielä tullut ostaneeksi adzikaa torilta. Missä tahansa kaupungin torilla käykin, siellä on aina useampien myyjien tiskillä itsetehtyä adzikaa. Täytyy muistaa testata.

Wikipedian englanninkielinen artikkeli aiheesta on monipuolisempi. Se löytyy tästä.

Ruista ranteeseen

Hämäläisen ruisleipäperinteen kasvatti on ollut aikuisikänsä varrella hieman hukassa. Varsinaissuomalainen ja virolainen ruisleipäperinne kun on luonteeltaan kovin erilaista kuin sisäsuomalainen: on mallasta, siirappia ja kaikenlaisia rämmäleitä, kuten nyt vaikka sitä kirottua kuminaa.

Elämä tassii, ja ihmisen on ollut pakko tottua siihen, että merenrantakansojen leipä ei vain ole niin kuin äidin leivinuunista vetämää.

IMG_7425

Paksuhko, rapea kuori ja lämmin pehmeä sisus. Suosikkileipäni Virossa on vihdoinkin löytynyt. 

Jokapäiväisen kotimatkan varrelle aukesi viikko sitten Muhu Pagarid -firman leipomo-myymälä. Uunit ovat myymälätiskin takana, ja valikoimissa Muhun paakareilla on tällä hetkellä vain kolme eri tuotetta: ruisleipä eli leib (kuvassa), pikk sai (pitkä vaalea leipä) ja sai (ihan vain tavallinen vaalea leipä). Pisteet jämäkän simppelistä valikoimasta!

Kun puoli kuudelta työpäivän jälkeen tänään lasten kanssa pistäydyimme ensimmäistä kertaa leipomoon, oli uunista juuri tullut leibaa. Otin sen, koska muuta ei ollutkaan.

Nälissäni kotona leikkasin ensimmäisen siivun, pistin voita päälle, haukkasin ja meinasin pyörtyä. Siis kuinka hyvää voi tuore leipä olla! Täydellisen rapea kuori, pehmeä sisus, ei liian makea maku, ei häiritseviä mausteyrttejä.

Poika söi yhdeltä istumalta neljä siivua, minä viisi ja tytärkin kaksi. Nuorisoraati ilmoitti, että huomenna tätä leipää haetaan uudestaan. En vastusta. Jos kotoista suomalaista ei lasketa, tämä meni kirkkaasti ruisleipäsuosikikseni.

Havaintoja Rakverestä

IMG_7388

Aina kun näen Rakveren härkäpatsaan, alan mielessäni laulaa Kummelin ”The bull is not here, where is the bull?” -laulua.

En ollut käynyt kahteen kuukauteen Tallinnan rajojen ulkopuolella, joten oli mahdottoman kiva tehdä lasten kanssa parin päivän retki niinkin huikean kauas kuin Rakveren kaupunkiin.

IMG_7380

Rakveren linnoituksen sisäpihalla oli rento meininki. Lampaat vaelsivat vapaina ja tulivat moikkailemaan. Tämä tietysti kaupunkilaislasta kovin ilahduttaa. Taustan hevoset ovat muovia, mutta oikeakin oli.

Virohan on siis liikuttavan pieni maa. Maan päästä päähän ajaa muutamassa tunnissa, ja esimerkiksi Rakvereen matka kesti tunnin ja kymmenen minuuttia. Tämä vinkiksi niille, jotka tulevat Tallinnaan autolla. Pieni ajelu pääkaupungista pois ja onkin jo aivan toisenlaisissa maisemissa.

IMG_7383

Linnoituksen pihalla on kesäaikaan vaikka mitä työpajaa ja muuta ohjelmaa. Turnajaissimulaattori ei nyt ollut käytössä, mutta onneksi muovihepan selkään silti pääsi.

Virossa matkaavan ei myöskään koskaan tarvitse miettiä, mahtaako tuntemattomassa virolaiskaupungissa löytää perille. Tulee muistaa, että Tallinna on tämän maan ylivoimaisesti suurin ja urbaanein paikka. Kaikkialla muualla on paljon pienempää, arkisempaa ja ihmisläheisempää – eikä eksymisen vaaraa kerta kaikkiaan ole.

Näin on myös Rakveren tapauksessa. Keskusta tarkoittaa keskusaukiota ja muutamaa kadunpätkää sen ympärillä. Liikennevaloja lienee kolmet. Ja kyseessä on kuitenkin Viron mittapuussa varsin suuri kaupunki.

IMG_7386

Rakvere tarvas, eli Rakveren härkä tervehtii kaupunkiin tulijaa linnoituksen mäeltä.

IMG_7390

Art Cafessa keskusaukion laidalla oli herkullista omenapiirakkaa. Lounaskeitto maksoi muuten 1,30 e.

Tämähän sopii yksin lasten kanssa matkaavalle aikuiselle loistavasti. Kaikki on lähellä ja kävellen saavutettavissa. Mihinkään ei tarvitse jonottaa.

Linnoituksessa oli paljon kaikenlaista hienoa historiallista katsottavaa ja koettavaa, mutta nuorisoraadin mielestä mieleenjäävintä oli linnoituksen oma kissa, joka pyydysti hiiren. Seurasimme sisäpihalla, kun katti leikitteli saalillaan: otti kiinni, kanniskeli suussaan ja päästi piipittäjän vapaaksi. Ja sama monta kertaa uudestaan. Parempaa show’ta ei olisi voinut mikään opaspalvelu tarjota.

Ennen kaikkea Rakveren-matkallamme keskityimme vedessä polskimiseen. Aqva Spassa oli kolmikollemme kaikkea riittävästi. Tänne tulemme varmasti uudestaan.

Matkan kenties parasta ruokaa oli Grillers-hampurilaisravintolassa. Tuntui olevan paikallistenkin suosiossa. Sunnuntaina iltapäivällä ei meinannut istumaan mahtua, ja jono kassalle oli jatkuva. Syömäni purilainen meni komeasti nauttimieni hampurilaisten kärkikolmikkoon.

Maitopurkki kansansivistystyössä

Huomenna, 24. helmikuuta, on Viron itsenäisyyspäivä (viroksi ”vabariigi aastapäev”, eli tasavallan vuosipäivä).

Itsenäisyyspäiviähän on täällä vuoden aikana kaksin kappalein. Tämä on se arvokkaampi ja isompi, jolloin juhlitaan 1918 annettua itsenäisyysjulistusta. Elokuussa vietetään uudelleen itsenäistymisen päivää.

Jo muutaman viikon on voinut palautella mieleen Viron historian merkkipäiviä vaikka aamupalapöydässä. Puolentoista litran maitopurkin kylkeen on kätevästi painettu maan lähihistorian tärkeitä hetkiä.

IMG_7343

4. kesäkuuta 1884 siunattiin käyttöön Viron ylioppilaiden seuran sinimustavalkoinen lippu.

24. helmikuuta 1918 julistettiin Viro itsenäiseksi Tallinnassa annetulla manifestilla.

21. marraskuuta 1918 sinimustavalkoisesta lipusta tuli Viron valtiolippu.

2. helmikuuta 1920 Venäjä tunnusti Viron itsenäisyyden Tarton rauhansopimuksessa.

1920 Viron kansallislauluksi tuli virallisesti ”Mu isamaa, mu õnn ja rõõm”(tämä on siis se, joka lauletaan samalla Paciuksen sävelellä kuin Maamme-laulu)

20. elokuuta 1991 Viro itsenäistyi uudelleen.

Minusta virolaisten asenteesta kertoo mainiosti se, että neuvostomiehityksen aikaa ei mainita maitopurkissa sanallakaan.

 

Ruokaa verkosta

Olen kovin huono ostamaan palveluita. Jos joku olisi kymmenen vuotta sitten sanonut, että tilaan kauppaostokseni kotiinkuljetuspalveluna, olisin tuhahtanut ja sanonut, että se kuuluu vain telkkarisarjoihin ja on hienostorouvien hupia.

No, maailma muuttuu Eskosella ja muillakin. Reilu vuosi sitten kokeilin ruokaostosten tekoa netimarket.ee-palvelun kautta. Se toimi vallan hyvin, mutta jäi yhteen kertaan.

Kollega vinkkasi minulle tutun kauppaketjun Selverin hiljaittain alkaneesta ruuan kotiintoimituspalvelusta. Testasin, ja taisin jäädä heti koukkuun.

Miksi ihmeessä menisin pitkän työpäivän jälkeen kauppaan tarpomaan kahden väsyneen lapsen kanssa, kun voin tilata safkat netistä ja lähetti tuo ne ovelleni. Yksi tilaus sunnuntaina ja toinen torstaina – siinäpä onkin viikon kauppa-asiat hoidettu, kun hyvin suunnittelee.

Selverin nettipalvelussa voi valita kahden tunnin tarkkuudella ajan, jolloin lähetti ruuat tuo. Jos ostokset ovat yli 40 euroa, kotiinkuljetus on ilmainen. Muussa tapauksessa kuljetus maksaa 4,50 euroa. Vaihtoehtona on myös hakea valmiiksi kootut ostoskassit kaupasta. Tämäkin on hyvä vaihtoehto, sillä kotimme lähellä on Selver, jossa on tämä noutopalvelu

Prisma näköjään käynnistelee omaa verkkopalveluaan myös. Heillä on toistaiseksi vaihtoehtona vain se, että valmiiksi kootut ostokset voi hakea yhdestä kaupungin Prismasta.

Tottahan välillä on mukava käydä ostoksia hypistelemässä. Mutta maitopurkin, juustopaketin ja vessapaperin ostossa en todellakaan tarvitse kaupassa fiilistelyä. Minusta myös tuntuu, että nettiostosten teko voi vähentää heräteostosten määrää. Kun ei näe kaikenlaista kivaa konkreettisesti silmiensä edessä, jäävät ostoskoriin heitetyt viime hetken suklaapatukat vähemmälle.