Mitä hyvää Virosta tulee, versio 2023

Ai sentään, mikä nostalgiavyöry! Lueskelin vuonna 2008 perustamani Lahden takana -blogin (Blogspot-alustalla) postauksia ja vastaan tuli 2012 kirjoittamani teksti siitä, mitä hyvää Virosta tulee. Sehän sykähdytti sen verran, että teki mieli kirjoittaa päivitetty versio aiheesta.

Lista on sekalainen valikoima juuri nyt mieleen tulleita aiheita, jotka eivät ole missään erityisessä järjestyksessä. Paljon muutakin voisi mainita. Tämä postaus toimikoon ensimmäisenä kepeänä kirjoitusharjoituksena piiiiitkän bloggaustauon jälkeen. (Ah, miten 2023: heti kärkeen disclaimer-henkistä anteeksipyytelyä, ettei vain kukaan pahastu!)

Mutta sitä listaa sitten. Mitä hyvää Virosta tulee?

No bullshit -asenne

Virolaiset tiesivät sen koko ajan. Kun itänaapurin täysimittainen hyökkäyssota Ukrainaan alkoi, virolaiset olivat syvästi järkyttyneitä, mutta eivät yllättyneitä. Saattoi melkein kuulla, kuinka koko kansakunta hymähti kuivasti sinisilmäisille länsimaalaisille: ”no, joko nyt tajuatte”. Kyllä, tajuamme. Slava Ukraini!

Kyky tehdä vanhasta uutta

Ei kaikkea vanhaa pidä purkaa. Huomaan Suomessa miettiväni purkukuntoisten tai jo purettujen talojen tapauksessa, että tuosta olisi Tallinnassa tehty ravintola, baari, tapahtumatila, museo tai luovien alojen keskus. Hyviä esimerkkejä siitä, miten vanhasta tehdään näyttävästi uutta, on valtavasti. Katso vaikka Rotermannin korttelia, Keksintötehdas Protoa, Lentosatamaa, Viron arkkitehtuurimuseota ja Fahlen korttelia.

Viron arkkitehtuurimuseo sijaitsee vanhassa suolavarastossa.

Smart-ID-tunnistautumisjärjestelmä

Milloinkahan olisin kirjoittanut kynällä paperille jonkin allekirjoituksen? Virossa allekirjoittamiset, palveluihin tunnistautumiset, äänestäminen – no, ihan kaikki – tapahtuu sähköisesti. Eri palveluihin voi tunnistautua muutamalla eri tavalla, joista oma suosikkini on Smart-ID.

Bolt

Oliko elämää ennen Boltia? Virolainen Bolt (entinen Taxify) on varsinkin tallinnalaisen elämänmenon verenkierto: sillä tilataan taksi sekä ruuat ja sillä voi vuokrata auton tai sähköpotkulaudan. Minulla ei ole ollut kuuteen vuoteen autoa enkä sitä Tallinnan keskustassa asuvana lainkaan kaipaa. Kun autoa välillä tarvitsen, tilaan Boltin.

Virolainen kosmetiikka

Kymmenen vuotta sitten virolainen (luonnon-)kosmetiikka oli vielä vähäistä, mutta sittemmin on tapahtunut räjähdys. Virossa on todella paljon laadukkaita kosmetiikkamerkkejä. Omia pitkäaikaisia suosikkeja ovat esimerkiksi Tilk!:in kasvovoiteet ja -kuorinnat, D’Differencen kosteuspyyhkeet (parhaat!), JOIK:in voidemainen poskipuna/huulivoide ja Nurmen palasaippuat ja vartalovoiteet.

ELINTARVIKKEET

Pakko tehdä erikseen lista muutamista mieleen putkahtaneista elintarvikkeista, joihin huomaan aina palaavani.

Mamma-tuotemerkin valmisletut

Kyllä kyllä, lettuja on helppo tehdä itsekin, mutta Mamma-tuotemerkin erilaiset pienet valmisletut ovat hyviä välipaloja ja käteviä retkieväitä.

Smuutit eli pehmeät hedelmä- ja marjajuomat

Smuuteja ei muistaakseni vielä 10 vuotta sitten ollut. Nyt niitä on tarjolla vaikka millä mitalla monien eri valmistajien valikoimissa. Tässä erään valmistajan smuuteja.

Kaikki raparperijuomat

Virosta on tullut viime vuosina raparperituotteiden suurvaltio. Sekin on hyvin virolaista: varsin arkisesta, kaikille tutusta ja ehkä vähän tylsän tuntuisesta raaka-aineesta ovat monet tuottajat onnistuneet tekemään kivan, modernin tuotteen. Testaa vaikka Nudistin Rabarbra, Öunin rapaperperilimu tai Realistin raparperi-mansikkalimu.

Keskustorin hapankaali

Olen yllättänyt itseni täydellisesti mieltymällä hapankaaliin. En oikein tiedä, missä vaiheessa se tapahtui, mutta nyt lähes jokalauantaisiin Keskustori-käynteihini kuuluu aina hapankaalin osto. Hapankaalinmyyjiä on torilla monia, mutta minulla on oma vakiomyyjäni, jonka puutynnyristä kaalit aina kaapaistaan. Seuraavan viikon syön hapankaalia kaiken kanssa.

Aina vanhasta ei tehdä kokonaan uutta, mutta vanhaan tehdään uutta. Nigulisten museo remontoitiin ja sen torniin pääsee 11.3.2023 alkaen hissillä.

Advertisement

Tallinnan jouluvalot

En lenkkeile paljon aivan ydinkeskustassa, mutta tänään hiippailin kaupungin ytimeen.

Voitteko kuvitella: siellä oli ihmisiä! Ilma oli verraton (toisin kuin perjantaisella joulutorikäynnillä). Kuu paistoi kirkkaalta taivalta, oli tyyntä ja ilma ehkä puoli astetta pakkasen puolella. Harju-kadulla oli kävelijöitä suorastaan ruuhkaksi asti. Tai en ehkä enää tiedä, mikä on ruuhkaa, kun kaupungilla on ollut koko vuoden niin rauhallista.

Vapaudenaukiolle rakennetun valosuihkulähteen ympärillä oli paljon ihmisiä sitä ihailemassa. Tuntui siltä, että tallinnalaisperheet olivat kaivautuneet kotikoloistaan pitkästä aikaa katsomaan kaupunkinsa nähtävyyksiä.

Tallinnan jouluvalot täydentyvät päivä päivältä. Nyt myös Viru-katu oli saanut valaistuksensa. Ja sielläkin liikkui ihmisiä enemmän kuin olen nähnyt koko syksynä yhteensä.

Hassua, miten innoissaan sitä voi olla ihmisistä. Toivottavasti paikalliset jaksavat käydä Tallinnan vanhankaupungin tunnelmasta nauttimassa.

Itselleni vanhakaupunki on tänä pöhkönä vuonna avautunut pitkän tauon jälkeen aivan uudella tavalla. Olen liikkunut siellä enemmän kuin aikoihin. Aiemmin olen varsinkin kesäisin lähinnä väistellyt siellä käymistä. Mutta onhan sekin tyhmä, turha ajatus.

Vanhakaupunki on ainutlaatuinen, historiaa joka saranastaan nariseva alue. Kaiken uuden ja trendikkään kerätessä usein huomion, on helppo pitää vanhaakaupunkia itsestäänselvyytenä. Sitä se nimen omaan ei ole. Lasikuutiotaloja tulee ja menee (ja järkytys sentään, mitä kuutioita nytkin on keskustaan suunnitteilla), mutta vanhankaupungin rakennukset jaksavat vuosisadasta toiseen.

Tallinnan joulutorilla

Eipä tässä muuta kuin että eilen perjantaina kävin juniorin kanssa Tallinnan joulutorilla, joka siis virallisesti avattiin 27.11.

Vettä satoi pysty- ja vaakasuuntaan. Enpä muista, minä vuonna viimeksi joulutorilla olisi ollut matkaoppaiden idyllistä lumista tunnelmaa. Tuntuu, että aina kun käyn siellä, vain värjöttelen tihkusateessa. Tallinna on minulle rakas, mutta Tallinnan talvisää on pääosin aivan esterin hanurista.

Kuusi on tänä vuonna tosi kaunis. Tai no näin sanon kai joka vuosi. Mutta oikeasti, tykkäsin: paljon pieniä valoja ja kullanväriset simppelit koristeet. Näyttävää ja tyylikästä.

Myyntikojuja on vain kolmannes siitä mitä normaalisti. Ne riittävät oikein hyvin kivan tunnelman luomiseen. Juustoinen joulumusiikki soi taustalla niin kuin asiaa kuuluu. Vielä en päätynyt whamageddoniin.

Glögiä myydään varmaan joka kojussa. On alkoholitonta, muutaman prosentin vahvuista ja jopa 14 prosentin vahvuista joulutykitystä.

Parissa kojussa oli ruokaa ja muutamassa jotain pientä makeaa. Lapsen suureksi pettymykseksi suurta karkkikojua ei enää ollut. Jättimäinen joulutikkari jäi hankkimatta.

Uutuutena oli samppanjabaari. Sieltä saa myös ostereita. Uutta oli myös pikkukoju, jossa oli virolaista kirjallisuutta ja muutamia virolaisia design-tuotteita. Tuollainen koju voisi vain olla paljon suurempi ja valikoimaltaan paljon, paljon laajempi.

Eli kyllä ihan joulutorilta tuntui, pienempänäkin. Saapa nähdä, miten väkeä riittää. Viikonloppuna paikalliset varmaan käyvät torilla tunnelmoimassa, mutta otetaanpa jokin kylmä, vihmova keskiviikkoiltapäivä, niin hiljaista voi olla ilman turistien joukkoa.

Myös lauantaina 28.11.2020 satoi vettä joka suunnasta. Mutta tori on pystyssä, ja tänään torin laidalle pystytettiin pientä esiintymislavaa. Pari karuselliakin on torin reunoilla. Kyllä se siitä.

Viisi vinkkiä virolaiseen joulunodotukseen

Joulu lähestyy, kaikesta huolimatta. Nappaa tästä Lahden takana -blogin kovaksikeitetyt vinkit siihen, miten laskeutua joulutunnelmaan virolaisittain. Tai ainakin ulkosuomalaisittain Virossa.

Testaa verimakkaraa

Verimakkara, verivorst, on virolaisen joulupöydän klassikkoherkku. Sellainen musta pötkö, tiedättehän. Jos suomalaisten maksalaatikosta sanotaan, että se näyttää kauhealta, niin ei verimakkarakaan kaunista ole. Mutta puolukkahilloa ja vaikka vähän hapankaalia kylkeen, niin nälkä lähtee. 

Verimakkaraa saa kaikista ruokakaupoista ja sitä voi tietysti ostaa (vielä muutamista jäljellä olevista) ravintoloista ja joulutoreilta. 

Älä sekoile värivalojen kanssa

Virolaiset käyttävät mielestäni paljon erilaisia koristevaloja joulun aikaan, mutta melko vähän näkee mitään megamax-blinbling-supervälkky-suorituksia. Joojoo, onhan niitä, muta enimmäkseen valaisutyyli on silti sitä, että kirkasta valonauhaa levitellään runsaasti eri paikkoihin. Pidän siitä, kuten yllä olevassa kuvassa loistavasta Kaarli puiestee -tien valaistuksesta vuodelta 2019.

Alla oleva värikuusi puolestaan on Tallinnan naapurikunnan Viimsin joulukuusi viime vuodelta. Kuusi oli tehty muovikanistereista, jotka on valaistu sisältä päin.

Käy katsomassa Pähkinänsärkijä 

Kansallisooppera ja -baletti Estonian Pähkinänsärkijä-baletti on mainio joulufiiliksen tuoja. Saapa nähdä, tuleeko tänä vuonna maski päässä mentyä katsomaan, mutta mahdollista se olisi. Äiti-pisteitä voi kerätä tilaamalla väliaikatarjoilut ennakkoon. Pillimehu ja leivos valmiina kahvilan pöydässä on pienen balettivieraan mielestä aika jees. 

Muista tontut! 

Koko joulukuun ajan jouluun saakka virolaislasten luona käy öisin tonttu, joka tuo joulusukkaan karkkia tai jonkin pienen lahjan. 

Niin siis periaatteessa tuo, jos tonttu jotenkin mystisesti ei unohda sukalla käyntiä… Joulukuun aamut ovat eräille äideille salamannopeita liikkeitä karkkikätköille, kun viime hetkellä muistaa, että daaaaaaamn, lapsi herää kohta eikä tonttu ole käynyt. 

Käy joulutorilla

Meidän tapauksessamme joulutorilla käynti tarkoittaa tietysti Tallinnan Raatihuoneentorin joulutoria, joka tänä vuonna kuitenkin järjestetään, vaikka epävarmaa olikin. 

Viime viikolla toinen lapseni huokaisi painokkaasti, että olisi aivan KAUHEAA, jos joulutoria ei olisi, sillä se on kaikkein tärkein asia, mistä joulufiilis tulee. Olin ihan liikuttunut, kun tajusin, miten merkittävä seikka tori on tenavalle. Torilta pitää kuulemma aina ostaa iso tikkari samasta karkkikojusta. Näin ne perinteet ovat syntyneet ilman sen kummemmin ajattelematta! 

Alla oleva kuva on otettu 24.11.2020. Tämän vuoden joulutorin rakentelut ovat käynnissä. Tori avataan perjantaina 27.11.

Mikä Tallinnassa on muuttunut 13 vuodessa?

Ostin eilen kaupasta valmiiksi marinoitua broilerinfileetä. Ostos sai minut nostalgiseksi. Aloin muistella, mikä Virossa ja ennen kaikkea Tallinnassa on muuttunut sinä aikana, kun olen täällä asunut.

Aloin käydä säännöllisesti Virossa syksyllä 2007. Pysyvästi koti siirtyi Tallinnaan huhtikuussa 2008.

Vaikka Viron kehityksen ehkä hurjavauhtisimmat 1990- ja 2000-luvun alun vuodet olivat siinä kohden menneet, on pian 13 vuoden aikana kaikenlaista ehtinyt muuttua. Myös ne broilerinfileet.

Muuttuneita asioita olisi tietysti loputtomasti. Tässä vain yksi valikoima.

Valo

Muistan talvelta 2007–2008 Tallinnan kovin hämäränä kaupunkina. Verrattuna silloiseen kotikaupunkiini Suomessa Tallinnan katuvalaistus tuntui aika onnettomalta.

Koska kaikkeen tottuu pikkuhiljaa, en edes osaa nyt sanoa, millainen Tallinnan katuvalaistus on verrattuna suomalaiskaupunkeihin. Mutta varmasti täällä on valoisampaa nyt kuin loppuvuodesta 2007.

Tallinnan laulukenttä ja siellä oleva laulukaari olivat tietysti jo vuonna 2007. Laulukaaren kattorakenteet on sittemmin uudistettu ja koko laulukentän aluesta on tullut aina avoin ulkoilualue. Kuva on otettu 21.11.2020.

Varmasti täällä on valoisampaa kuin vuonna 2007.

Laivat

Alkuaikoina matkustin melko usein Nordic Jet Linen katamaraanilla. Se oli se, mihin sai myös auton mukaan. Linda Linen katamaraanikin liikkui. Yhtä kaikki – inhosin katamaraaneja, koska olen niin heikkovatsainen, että pienikin keinutus saa minut vihreäksi. Katamaraaneissa sitä oli runsaasti tarjolla. Kumpaakaan näistä firmasta ei ole enää.

Jos jokin laivoista on minulle nostalginen, niin se on Tallinkin Superstar-alus, jolla taitoin perheineni varsinaisen muuttomatkan Suomesta Viroon. Muistan vieläkin, missä kohden laivaa itkin kahden kuukauden ikäinen esikoinen sylissäni, kun kaikki uusi jännitti niin paljon.

Superstarilla olen myös matkustanut lasteni isän hautajaisiin.

Raitiovaunut

Tallinnan raitiovaunukalusto uudistuu pikkuhiljaa. Osa ratikoista on silti edelleen samoja tsekkoslovakialaisia luottopakkeja, joihin on lähes mahdotonta päästä lastenvaunujen kanssa. No onhan niissä tunnelmaa! Hankala kuvitella, että ne menisivät koskaan rikki.

Olen monesti sanonut, että jos minun pitäisi valita minulle tärkein Tallinnan ääni, niin se olisi ratikan kirskunta siinä kohdassa Kadriorgia, jossa linja kääntyy Poska-kadulta takaisin kaupunkia kohti Narva maanteelle.

Silti on mahtavaa, että ratikoista suuri osa on jo matalalattiaisia moderneja kulkupelejä. Kyyti on niillä todella miellyttävää.

Ai niin, lipunpurijat! Tallinnaan tullessamme olivat vielä käytössä joukkoliikenteen paperiset matkaliput. Pieni lipuke työnnettiin kulkuneuvoon astuessa laitteeseen, joka teki siihen reiän.

Nämä ”lipunpurijat” ovat nekin muisto vain, ja nykyisin joukkoliikenteessä vilautetaan sulavamuotoiselle kortinlukijalle omaa matkakorttia. Eikä tallinnalaisen tarvitse edes lippua ostaa, sillä kaupungissa kirjoilla olevalle joukkoliikenne on ilmaista.

Vanhankaupungin suurin muutos kuluneen 13 vuoden aikana lienee tapahtunut tänä vuonna. Kun koronavirusepidemia hiljensi matkailun, Vanhankaupungin kadut ja kujat ovat olleet kovin hiljaisia. Olen varovaisen toiveikas sen suhteen, että ehkä tämä ravistelu tarvittiin, jotta alue ei lopullisesti muuttuisi epätodelliseksi turistikuplaksi.

Vanhakaupunki on muuttunut eniten kenties juuri kuluvana vuonna.

Sataman seutu ja Telliskivi

Rotermannin kortteli, Reidi-tie, D-terminaalin ympäristö, Nautica-keskus, Kadriorgin suunnan Russalka-patsaan ympäristö – no jestas, mikä muutos!

Tallinnan keskustan ja sataman välillä ei oikein ollut vuonna 2007 minkäänlaista yhteyttä. Esimerkiksi Rotermannin kortteli oli kummallista pimeää rakennusryteikköä. Nyt se nivoo ydinkeskustan ja sataman yhteen.

Russalka-patsaan luota keskustaan päin oli 2007 muutamia kerrostaloja ja heinikkoista rantamaisemaa, jossa koiran kanssa lenkkeillessä saattoi törmätä puskan takaa tupsahtavaan puliukkoon.

Nyt siellä on viime vuonna avattu Reidi-tie, joka sujuvoitti tieliikennettä satamaan ja avasi samalla todella hienosti rannan kävellen ja pyöräillen liikkuville. Kuuluin niihin, jotka olivat huolissaan, miten yhteys rantaan uuden autotien myötä katoaa. Se huoli katosi hetkessä kun näki, miten hieno Reidi-tiestä tuli ja miten nopeasti ihmiset löysivät sen.

Telliskiven alueella taisi olla vuonna 2007 jo ravintola F-Hoone (en ole varma), mutta muuta sitten ei ollutkaan. Nyt seudusta on tullut niin übercool teollista ja modernia yhdistelevää Tallinnaa, että se melkein naurattaa.

Ihmisten kirjo

Tallinnaan muuttaessamme täällä ei ollut ihonväriltään tummia ihmisiä. Ei kerta kaikkiaan ollut. Tallinna ja koko Viro oli valkoisten virolaisten yhteiskunta.

Se konkretisoitui minulle silmänräpäyksessä Heathrow’n lentokentällä alkuvuodesta 2011, kun lapseni näki turbaanipäisen lentokenttätyöntekijän ja huudahti vilpittömästi: ”Äiti, tuo mies on musta!” Lapseni ei kolmen ensimmäisen elinvuotensa aikana ollut nähnyt muita kuin valkoisia ihmisiä.

Pikkuhiljaa Tallinnan katukuvaan on alkanut tulla eri kansallisuuksia ja sanoisin, että viimeisen 3–4 vuoden aikana erityisen nopeasti.

Broilerinfilee

Entä se alussa mainittu broilerinfilee?

Tämäkin on vahva muistikuva aivan Viroon muuttamisen alkuajoilta: menin kauppaan etsimään marinoituja broilerinfileesuikaleita (no kuinka valmisruoka-suomalainen voi olla!?)

Ei niitä ollut.

Aluksi olin virolaisen ruokavalikoiman suhteen hieman hölmistynyt, kunnes tajusin: tämähän on aika hienoa. Kaikkea ei ole vielä pyöritelty marinadissa. Ihmiset laittavat ruokaa käsittelemättömistä raaka-aineista. Saan itse päättää, miltä ruokani maistuu.

Siksi olin muutamia vuosia sitten melkein pettynyt, kun tajusin, että kauppojen valikoimiin oli tullut ensimmäisiä marinoituja broilerifileitä. Nyt niitä alkaa olla jo aika paljon. Samoin kevyttuotteita sekä laktoosittomia tuotteita, joita kumpiakaan ei vuonna 2007 ollut lainkaan.

Vähitellen olen kehittänyt mielessäni marinoitu broilerinfilee -indeksin. Se kertoo yhteiskunnan länsimaistumisesta.

Vaikka indeksi on Virossa noussut, rohkenen väittää, että täällä edelleen syödään vähemmän käsiteltyä ruokaa kuin Suomessa.

Päivän valopää

”Löysin” muutama päivä sitten Lasnamäen ja Kadriorgin rajamailta majakan, Tallinnan alemman majakan (Tallinna alumine tuletorn).

Mikään suuri löytö kaupunkia paremmin tuntevalle tämä ei tietenkään ole: majakka on näyttänyt valoa 1800-luvulta saakka (torniosa valmistui Wikipedian mukaan 1839).

Minä vain en ollut koskaan ajatellut sen olemassaoloa, vaikka aivan varmasti olen nähnyt sen vihreän valon lukemattomia kertoja laivassa Tallinnan satamaa lähestyessä.

Tajusin sen olemassaolon vasta, kun kävelin pimeässä sen läheltä. Hieman hankala olla huomaamatta valoaan vilkuttavaa majakkaa.

Tänään kävin päiväsaikaan sitä uudestaan katsomassa. Siellähän se seisoi ja hoiti hommiaan. Kyllä, olen nähnyt majakkatornin monesti päiväsaikaan, mutta koska rakennus on kaikessa sympaattisuudessaan tavallaan vähän reppana ja sitä ympäröivät rakennukset ovat melko huonokuntoisia (paitsi taidemuseo Kumu, joka on tornista kivenheiton päässä – ja siksi ehkä katse kiinnittyy vain siihen), en ollut siihen kiinnittänyt huomiota.

Tästä syntyi päivän diippiä shittiä -oivallus.

Jotta osaisi nähdä kokonaiskuvan, kaikkia asioita pitäisi osata katsoa pimeässä ja valoisassa. Ja mieluusti siinä välissä vähän hämärässäkin. Ehkä sitten ymmärtäisi paremmin, mistä koko hommassa on kyse. Jokin asia näkyy paremmin pimeässä, jokin valoisassa, mutta kumpikaan ei vielä itsessään kerro kaikkea. Pitää nähdä kaikki valon ja pimeän vaihtelut.

Ja jotta ei menisi liian syvälliseksi, tässä vielä kuva Lasnamäkeä halkovasta Laagna-tiestä. Sitä tuli muutaman vuoden ajan ajettua joka arkipäivä. Siellä opin lopullisesti, että Tallinnassa pitää vain heittäytyä tämän kaupungin vauhtiin mukaan. Muuten jää kerrassaan jalkoihin.

Elämme kovia aikoja ystävä hyvä

Tänäänkin Virossa todettiin enemmän koronavirustartuntoja kuin Suomessa. Ilmaantuvuusluku on pian yli 200. Katukuvassa näkee, että maskien käyttö on lisääntynyt selvästi.

Katukuvasta huomaa valitettavasti myös koronan armottomat vaikutukset. Vanhankaupungin tyhjenemisestä on puhuttu ja kirjoitettu paljon, ja vaikka asiaa miten kääntäisi, tilanne on karu.

Esimerkiksi ravintola Peppersack on sulkenut ovensa. Seinällä on vain kyltti, jossa kiitetään kaupunkilaisia.

Raatihuoneentorilla puretaan terasseja. Näin tietysti tehtäisiin muutenkin tähän aikaan vuodesta, mutta saapa nähdä, kuinka moni terassinsa pakkaavista kantaa tuolit keväällä ulos.

Matkamuistokaupan joulupukki on myös ajan hengessä. Ihme kyllä muutama matkamuistopuoti vielä vanhassakaupungissa sinnittelee.

Sinnikkäimmän kauppiaan palkinnon antaisin silti ehkä A-terminaalin edustalla olevan Sadamarket-keskuksen luona päivystävälle matkamuistosälän myyjälle. Tänäänkin hän seisoi myyntikojunsa ääressä avaimenperineen, aurinkolaseineen ja lippiksineen. Eihän siellä liiku ketään. Kyllä lujaa luontoa vaatii.

Pieni kirjoitusharjoitus Tallinnasta

Koska itse itselleni asettamaani marraskuun 2020 blogihaasteeseen kuuluvat myös älyttömät kirjoitustehtävät, tässä kahdeksan Tallinnaan liittyvää sanaa kaupungin nimen kirjaimista muodostettuna. Kunnon peruskoulun äikän tunnin harjoitus. Olenpa ihan superluovana täällä nyt.

Tori

Arkinen

Liikkeessä

Luova

Ilmeikäs

Nopea

Näppärä

Ainutlaatuinen

Postauksen kuvat otin tänään Tallinnan keskustorilta (Keskturg), joka on yksi lempipaikoistani Tallinnassa. Ostan sieltä mahdollisimman paljon perheeni ruokatarpeista. Kuten näkyy, torin kunnostustyöt ovat alkaneet. Koko torialue muuttunee tulevina vuosina aivan täysin.

Remontti on ehdottomasti tarpeen, mutta nyt jo suren, mahtavatko suosikkikauppiaani enää sitten olla myymässä piirakoitaan, hapankaalejaan ja kurkkujaan. Kauppahallin hajua en jää kaipaamaan, mutta juustokauppiasta kyllä, jos hän vaikka torilla lopettaisi.

Sunnuntai

Kummallinen, unelias viikonloppu. Olen nukahdellut keinutuoliin, lukenut, kuunnellut äänikirjaa ja aika on tuntunut jotenkin seisovan. Sellaisia viikonloput kai saavat olla.

Aamukävelyllä kohtaamani varjo Kadriorgin taidemuseon seinässä on taidetta sekin.

Museokamaa

Tallinna on siitä mukava paikka, että täällä on kävelyetäisyydellä kaikki pääkaupungin palvelut. Jos niitä vain käyttäisi.

Olen 12:n Tallinna-vuoteni aikana käyttänyt hävettävän vähän kulttuuripalveluja, vaikka tuossahan ne olisivat aivan nurkan takana kansallisoopperasta lähtien, lukemattomista teattereista puhumattakaan (virolaiset muuten käyvät vuodesta toiseen yhä enemmän teatterissa, tietää Viron tilastokeskus).

Kun syksyllä muutimme keskemmälle kaupunkia, päätin aloittaa kevyellä henkilökohtaisella haasteella (koska mulla pitää aina olla vähän kisaa kaikessa): syksyn mittaan minun on käytävä kaikissa Kadriorgin puiston alueen museoissa.

Homma on edennyt kivasti! Olen käynyt Mikkelin museossa, Pietari I:n talomuseossa, Kadriorgin museossa ja eilen Kumussa.

Kumun vetonaula on tällä hetkellä Egyptin loisto -näyttely.

Hämärässä näyttelysalissa sai katsella esineistöä jopa 3 000 vuoden takaa. En väsy museoissa ihmettelemästä tunnetta, että vitriinin takana olevaa esinettä on pidellyt käsissään elävä ja hengittävä ihminen satoja tai tuhansia vuosia sitten. Tämän lähemmäs aikahyppyä en taida päästä.

Kumun näyttelyssä mieleen jäivät muun muassa alla olevien kuvien kalan sarkofagi (sic!), litteä, taskumattimainen uudenvuodenpullo (täytettiin Niilin vedellä ja annettiin uutenavuotena lahjaksi) ja kauniit meikkausvälineet. Egyptiläisillä oli silmänrajauskynien käyttö hallussa.

Lisäksi hihittelin lehmän muotoiselle öljylampulle. Mietin, onkohan sen tehnyt taiteilija muotoillut lampun vähän kieli poskessa, niin hassulta lehmän selällään köllöttelevä asento näyttää. Mutta todennäköisesti tähänkin liittyy jokin jumalallinen pyhyys, jota minä en vain ymmärrä.

Tietysti näyttelyssä oli muumioita ja sarkofageja, mutta ne kannattaa käydä katsomassa itse. Minä seisoskelin pitkään vähän liikuttuneena pienen muumioidun pojan käärön äärellä ja mietiskelin, miten omituista on, että hyvin kauan sitten Egyptin hiekoilla juosseen lapsen maalliset jäännökset päätyvät katsottavakseni tallinnalaiseen taidemuseoon.

Seuraava projekti lienee Tallinnan vanhankaupungin museoiden läpi koluaminen. Siinä riittää pientä puuhaa hetkeksi. Kiitos lapsen koulutöiden, vanhankaupungin museohaaste on jo alkanut: kävimme jokin aika sitten Adamson-Ericin museossa ja viime viikonloppuna Nigulisten museossa.

Museokäynneissä on nykyään myös se kiva puoli, että ihan itse saa päättää, mitä museossa katsoo ja kuinka kauan on. Kukaan ei pakota lukemaan jokaista opastaulua tai kuuntelemaan oppaan tunnin selostusta.