Jo 14:s Suomen itsenäisyyspäiväni muualla kuin Suomessa. 12 niistä Virossa, yksi Norjassa ja yksi Yhdysvalloissa.
Päivän tunnelmissa muutama ajatus siitä, mikä minulle on suomalaisuutta. Ei arvo- eikä missään muussakaan järjestyksessä, vaan hajatelmaisena kokoelmana kahvin äärellä. Koska kyllähän juhlapäivän kunniaksi sumpit keitetään.
Hiljaisuuden sietäminen. Ihanaa, kun ei tarvitse aina selittää.
Sellainen jokin tietty perustasaisuus, varmuus ja säheltämättömyys, että asiat hoidetaan.
Soi vienosti murheeni soitto ja Maa on niin kaunis alkavat itkettää.
”Kai sä nyt kahvit sentään ehdit juoda?”
Radio soittaa samaa Arttu Wiskarin biisiä niin usein, että siitä on tulla hulluksi.
”Mä lisäsin jo saunaan puita.”
Tallinnan kadulla kulkeva nainen, jonka tuntee suomalaiseksi Marimekon laukusta, lyhyeksi leikatuista hiuksista ja mukavista jalkineista.
”Anteeksi mä olen minuutin myöhässä.”
Kukaan ei panikoi, jos lapsi kiipeää puuhun.
Sauvakävelijät nastakengissään ja heijastinliiveissään.
”Mietitääs nyt vielä vähän.”
Keskustelu siitä, ovatko äitiyspakkauksen värivalinnat kaikille mieleiset.
Naisten huomattavasti vähäisempi tytöttely kuin vaikkapa Virossa.
Oletko aina tehnyt asian X väärin? -tyyppiset lehtiotsikot. Suomalaista itseruoskintaa parhaimmillaan.
Suomalainen inside-huumori: kaikki tietävät, mitä tarkoittaa, kun joku sanoo ”torille”.
Presidentti tai ministeri kävelee kadulla vastaan.
”Mennäänpä nyt tästä asiasta X yli niin että heilahtaa.”
Kisamakkara.
Jättiläismarketin karkihylly.
Suomenlinnan muurit laivan ikkunasta.
Jäätelötauko Pulkkilanharjulla.
Mutta ennen kaikkea vähänkään etäämmältä katsottuna Suomi on maa, jossa asiat ovat käsittämättömän hyvin ja asiat toimivat. Korvapuusti, kahvi ja pari salmiakkia Suomelle!
(Kuvat kesän 2020 Suomen-reissuilta. Sen jälkeen ei ole juuri tullut käytyä.)
Ostin eilen kaupasta valmiiksi marinoitua broilerinfileetä. Ostos sai minut nostalgiseksi. Aloin muistella, mikä Virossa ja ennen kaikkea Tallinnassa on muuttunut sinä aikana, kun olen täällä asunut.
Aloin käydä säännöllisesti Virossa syksyllä 2007. Pysyvästi koti siirtyi Tallinnaan huhtikuussa 2008.
Vaikka Viron kehityksen ehkä hurjavauhtisimmat 1990- ja 2000-luvun alun vuodet olivat siinä kohden menneet, on pian 13 vuoden aikana kaikenlaista ehtinyt muuttua. Myös ne broilerinfileet.
Muuttuneita asioita olisi tietysti loputtomasti. Tässä vain yksi valikoima.
Valo
Muistan talvelta 2007–2008 Tallinnan kovin hämäränä kaupunkina. Verrattuna silloiseen kotikaupunkiini Suomessa Tallinnan katuvalaistus tuntui aika onnettomalta.
Koska kaikkeen tottuu pikkuhiljaa, en edes osaa nyt sanoa, millainen Tallinnan katuvalaistus on verrattuna suomalaiskaupunkeihin. Mutta varmasti täällä on valoisampaa nyt kuin loppuvuodesta 2007.
Tallinnan laulukenttä ja siellä oleva laulukaari olivat tietysti jo vuonna 2007. Laulukaaren kattorakenteet on sittemmin uudistettu ja koko laulukentän aluesta on tullut aina avoin ulkoilualue. Kuva on otettu 21.11.2020.
Varmasti täällä on valoisampaa kuin vuonna 2007.
Laivat
Alkuaikoina matkustin melko usein Nordic Jet Linen katamaraanilla. Se oli se, mihin sai myös auton mukaan. Linda Linen katamaraanikin liikkui. Yhtä kaikki – inhosin katamaraaneja, koska olen niin heikkovatsainen, että pienikin keinutus saa minut vihreäksi. Katamaraaneissa sitä oli runsaasti tarjolla. Kumpaakaan näistä firmasta ei ole enää.
Jos jokin laivoista on minulle nostalginen, niin se on Tallinkin Superstar-alus, jolla taitoin perheineni varsinaisen muuttomatkan Suomesta Viroon. Muistan vieläkin, missä kohden laivaa itkin kahden kuukauden ikäinen esikoinen sylissäni, kun kaikki uusi jännitti niin paljon.
Superstarilla olen myös matkustanut lasteni isän hautajaisiin.
Raitiovaunut
Tallinnan raitiovaunukalusto uudistuu pikkuhiljaa. Osa ratikoista on silti edelleen samoja tsekkoslovakialaisia luottopakkeja, joihin on lähes mahdotonta päästä lastenvaunujen kanssa. No onhan niissä tunnelmaa! Hankala kuvitella, että ne menisivät koskaan rikki.
Olen monesti sanonut, että jos minun pitäisi valita minulle tärkein Tallinnan ääni, niin se olisi ratikan kirskunta siinä kohdassa Kadriorgia, jossa linja kääntyy Poska-kadulta takaisin kaupunkia kohti Narva maanteelle.
Silti on mahtavaa, että ratikoista suuri osa on jo matalalattiaisia moderneja kulkupelejä. Kyyti on niillä todella miellyttävää.
Ai niin, lipunpurijat! Tallinnaan tullessamme olivat vielä käytössä joukkoliikenteen paperiset matkaliput. Pieni lipuke työnnettiin kulkuneuvoon astuessa laitteeseen, joka teki siihen reiän.
Nämä ”lipunpurijat” ovat nekin muisto vain, ja nykyisin joukkoliikenteessä vilautetaan sulavamuotoiselle kortinlukijalle omaa matkakorttia. Eikä tallinnalaisen tarvitse edes lippua ostaa, sillä kaupungissa kirjoilla olevalle joukkoliikenne on ilmaista.
Vanhankaupungin suurin muutos kuluneen 13 vuoden aikana lienee tapahtunut tänä vuonna. Kun koronavirusepidemia hiljensi matkailun, Vanhankaupungin kadut ja kujat ovat olleet kovin hiljaisia. Olen varovaisen toiveikas sen suhteen, että ehkä tämä ravistelu tarvittiin, jotta alue ei lopullisesti muuttuisi epätodelliseksi turistikuplaksi.
Vanhakaupunki on muuttunut eniten kenties juuri kuluvana vuonna.
Sataman seutu ja Telliskivi
Rotermannin kortteli, Reidi-tie, D-terminaalin ympäristö, Nautica-keskus, Kadriorgin suunnan Russalka-patsaan ympäristö – no jestas, mikä muutos!
Tallinnan keskustan ja sataman välillä ei oikein ollut vuonna 2007 minkäänlaista yhteyttä. Esimerkiksi Rotermannin kortteli oli kummallista pimeää rakennusryteikköä. Nyt se nivoo ydinkeskustan ja sataman yhteen.
Russalka-patsaan luota keskustaan päin oli 2007 muutamia kerrostaloja ja heinikkoista rantamaisemaa, jossa koiran kanssa lenkkeillessä saattoi törmätä puskan takaa tupsahtavaan puliukkoon.
Nyt siellä on viime vuonna avattu Reidi-tie, joka sujuvoitti tieliikennettä satamaan ja avasi samalla todella hienosti rannan kävellen ja pyöräillen liikkuville. Kuuluin niihin, jotka olivat huolissaan, miten yhteys rantaan uuden autotien myötä katoaa. Se huoli katosi hetkessä kun näki, miten hieno Reidi-tiestä tuli ja miten nopeasti ihmiset löysivät sen.
Telliskiven alueella taisi olla vuonna 2007 jo ravintola F-Hoone (en ole varma), mutta muuta sitten ei ollutkaan. Nyt seudusta on tullut niin übercool teollista ja modernia yhdistelevää Tallinnaa, että se melkein naurattaa.
Ihmisten kirjo
Tallinnaan muuttaessamme täällä ei ollut ihonväriltään tummia ihmisiä. Ei kerta kaikkiaan ollut. Tallinna ja koko Viro oli valkoisten virolaisten yhteiskunta.
Se konkretisoitui minulle silmänräpäyksessä Heathrow’n lentokentällä alkuvuodesta 2011, kun lapseni näki turbaanipäisen lentokenttätyöntekijän ja huudahti vilpittömästi: ”Äiti, tuo mies on musta!” Lapseni ei kolmen ensimmäisen elinvuotensa aikana ollut nähnyt muita kuin valkoisia ihmisiä.
Pikkuhiljaa Tallinnan katukuvaan on alkanut tulla eri kansallisuuksia ja sanoisin, että viimeisen 3–4 vuoden aikana erityisen nopeasti.
Broilerinfilee
Entä se alussa mainittu broilerinfilee?
Tämäkin on vahva muistikuva aivan Viroon muuttamisen alkuajoilta: menin kauppaan etsimään marinoituja broilerinfileesuikaleita (no kuinka valmisruoka-suomalainen voi olla!?)
Ei niitä ollut.
Aluksi olin virolaisen ruokavalikoiman suhteen hieman hölmistynyt, kunnes tajusin: tämähän on aika hienoa. Kaikkea ei ole vielä pyöritelty marinadissa. Ihmiset laittavat ruokaa käsittelemättömistä raaka-aineista. Saan itse päättää, miltä ruokani maistuu.
Siksi olin muutamia vuosia sitten melkein pettynyt, kun tajusin, että kauppojen valikoimiin oli tullut ensimmäisiä marinoituja broilerifileitä. Nyt niitä alkaa olla jo aika paljon. Samoin kevyttuotteita sekä laktoosittomia tuotteita, joita kumpiakaan ei vuonna 2007 ollut lainkaan.
Vähitellen olen kehittänyt mielessäni marinoitu broilerinfilee -indeksin. Se kertoo yhteiskunnan länsimaistumisesta.
Vaikka indeksi on Virossa noussut, rohkenen väittää, että täällä edelleen syödään vähemmän käsiteltyä ruokaa kuin Suomessa.
Minä olen niitä tyyppejä, jotka ovat pyöritelleet päätään esimerkiksi aasialaisturisteille, jotka liikkuvat kaikkialla kasvomaskia käyttäen.
Jostakin syystä muistan edelleen esimerkiksi vuoden 1998, jolloin opiskelukaverinani oli kiinalainen vaihto-opiskelija. Jyväskylän talvessa hän pyöräili maski kasvoillaan. Mietin silloin huvittuneena, mitähän keskisuomalaisviruksia hän mahtaa pelätä.
En muista, mistä päin Kiinaa opiskelukaveri oli kotoisin, mutta villi arvaukseni on, että hänen kotikonnuillaan oli totuttu tiiviimpään asumiseen kuin minun alle tuhannen asukkaan kotikunnassani, jossa en varmaan ollut koskaan kasvomaskia nähnytkään. Hammaslääkärillä ehkä oli.
Vielä kuluvan vuoden keväälläkin ajattelin, että en varmaan ikinä pystyisi käyttämään maskia. Se tuntui ajatuksena niin vieraalta ja hankalalta.
Kun keväällä ensimmäistä kertaa käytin maskia laivamatkalle lähtiessäni, mietin kaikki perinteiset ajatuskulut läpi:
Kaikki tuijottavat _juuri minua_! (Oi itsekeskeisyysharha. Ei kukaan minua tuijota. Kaikki tuijottavat nykyisin kännyköitään tai miettivät muuten omiaan.)
_Kenelläkään_ muulla ei ole maskia.
Tämä tuntuu tyhmältä.
Onko tää nyt oikein päin?
Saanko hengitettyä?
Kuolenko heti, jos kosken puhtailla käsillä käytettyyn maskiin?
Asiaa ei myöskään helpottanut se, että Virossa maskien käyttöön suhtaudutaan minusta yleisesti aika paljon epäluuloisemmin kuin Suomessa.
Ehkäpä tässä näkyy pieni kulttuuriero. Kun suomalaiselle sanotaan, että nyt sitä maskia naamalle, suomalainen tottelee.
Virolaiselle pitää sanoa vielä tiukemmin, että nyt aikuisten oikeasti olisi maskin aika eikä hän luultavasti sittenkään sitä laita, sillä oma vapaus on tärkeämpää kuin ylhäältä päin tuleva komento.
Ensi viikolla tämä Virossa nähdään. Viron hallitus päätti tällä viikolla, että maanantaista 16.11. alkaen tulee käyttää maskia tai sen kaltaista suun ja nenän peittävää suojusta esimerkiksi julkisessa liikenteessä, kaupoissa, konserteissa, teattereissa ja elokuvissa. Viranomaiset ovat kyllä suositelleet maskin käyttöä sisätiloissa ja ruuhkaisissa paikoissa jo pitkään, mutta tämänviikkoinen päätös on selvä askel tiukempaan suuntaan.
Lupaan kertoa teille, jos satun osumaan esimerkiksi raitiovaunuun, jossa kaikilla matkustajilla olisi maski. Veikkaan, että saatte hetken postausta odotella.
Koska elämä opettaa, minunkin maskisuhteeni on jo arkipäiväistynyt. Nyt tuntuu jo normaalilta heittää maski naamalle bussiin noustessa tai kauppaan mennessä. Vähitellen alkavat löytyä omat suosikit sellaisista maskimalleista, jotka istuvat omille kasvoille hyvin. En nauti asiasta, mutta tehtäköön asiasta niin siedettävää kuin mahdollista.
Olin asunut jo vuosikausia Virossa ja käyttänyt viron kieltä monenlaisissa tilanteissa varsin sujuvasti, mutta silti vastasin ”englanti”, jos minulta kysyttiin, mikä on vahvin vieras kieleni.
Jossain vaiheessa aloin miettiä, että aika vahvahan tämä virokin on, koska käytän sitä työssä ja arjessa jatkuvasti ja englantia vain harvoin. Mutta silti automaattisesti takaraivo sanoi, että enkku on vankin.
Mutta eihän asia ole ollut niin enää aikoihin. Tuntuu, että tänään lopullisesti tajusin asian (itähämäläinen = hiiiiidas).
Oikeasti käytän eniten viron kielen verkkosanakirjaa http://www.eki.ee/dict/efi/(ja yritän opetella kuvatekstin sijoittamista oikein. Ei vielä onnistu.)
Pyörittelin erästä työtarjousta varten tekstiä, joka oli edessäni viroksi ja englanniksi. Yhtäkkiä havahduin. Ymmärrän totta kai kumpaakin, mutta katseeni ja ajatteluni kääntyi koko ajan automaattisemmin viron kielen suuntaan.
Tajusin, että ymmärrän vironkielisestä tekstistä hurjan paljon englantia paremmin kaikki sävyt, painotukset ja tyylikeinot. Vironkielisestä tekstistä tiedän heti täsmälleen, miten jokin kielikuva kannattaisi suomeksi sanoa. Tai jos en löydä saman tien oikeaa vastinetta, osaan kuitenkin vaivatta kuvailla, mikä fiilis kielikuvassa on.
Tunnetta on valtavan hankala selittää. Kaksi samansisältöistä tekstiä, mutta toisen kanssa minulla on yhteinen rytmi ja toisen kanssa ei. Toinen hengittää kanssani, toinen ei. Ihan sama kuin jonkun ihmisen kanssa. Kumpikin on mukava ja ystävällinen eikä varsinaisesti ole mitään ongelmaa kummankaan kanssa. Mutta toisen kanssa vain kulkee paremmin.
Lapseni häpeävät, kun yritän ääntää sanan uss. Nuo ässät pitää liudentaa. Ei siitä mitään tule. (eikä kuvatekstin sijoittamisesta)
Mietin, miksi olen niin pitkään tuupannut sivuun ajatuksen siitä, että viro voisi olla vahvin vieras kieleni.
Luultavasti yksi syy on se, että en ole juurikaan opiskellut viroa opettajajohtoisesti. Minussa taitaa asua syvällä ajatus siitä, että en voi ”oikeasti” osata kieltä, jos en ole tankannut sitä vuosikausia kielikurssilla tai koulussa. Huijarisyndroomasta morjes!
Toinen syy on ehkä se, että Virossa asumiseeni on aina liittynyt tunne väliaikaisuudesta (tähän läheiset naurahtavat, että 12 vuotta onkin tosi väliaikaista), jolloin olen kai ajautunut ajattelemaan, että kielitaitokin on vain tällaista väliaikaiseen käyttöön tarkoitettua. No, olen hoitanut viroksi muun muassa synnytyksen ja perunkirjoituksen, joten melko pysyviä kielen tasoja on tullut käsiteltyä.
Joten jatkossa sanon, että viro on vahvin vieras kieleni. Se on kyllä hauskaa! En olisi ikinä voinut arvata, että näinkin voi elämässä käydä.
Loe! Kirre! Edel! Ja kun nämä kaikki yleensä kuulee genetiivimuodossa (loode, kirde, edela), on suomalaisella täysi hässäkkä päällä(kuten vieläkin kuvatekstin kanssa, ….tana.)
Mutta vaikka mitä tekisin, en taatusti ikinä opi kunnolla esimerkiksi viron ilmansuuntia (edel on lounas ja lõuna on etelä, no mitvit!!!), lukusanojen taivutusta ja s-kirjaimen oikeaoppista liudennusta. Kaksikielisiksi kasvaneet lapseni saavat jatkossakin hävetä äitiään julkisilla paikoilla.
Rohkenen väittää, että lähes kahdeksan Viron-vuoden jälkeen puhun maan kieltä kohtuullisen sujuvasti. Selviän melko monimutkaisistakin kielitilanteista, ja joissakin jutuissa on pitänyt opetella hieman erikoissanastoa (terveisin nimim. ”Sanakirjan kanssa neuvolassa ja perunkirjoituksessa”) Nyansseista, kielikuvista saati aksentittomuudesta on silti aivan turha haaveilla. Kieleni on aina aikuisiällä kielen oppineen kieltä, eikä se siitä muuksi muutu.
Tätä ajattelin tänään, kun juttelin naapurini kanssa teekupillisen ääressä. Vierasta kieltä puhuessa on päiviä, jolloin tuntuu, että kieli lohkeaa tosi hyvin ja sitten on päiviä, jolloin kuulostaa Ahti Karjalaiselta suomalaisinsinöörien kielikurssilla. Tänä iltana oli tuota jälkimmäistä. Sujuvasti juteltiin, mutta koko ajan tuntui siltä, että ei saa sanottua sitä, mitä haluaa.
Perheen nuorisolla ei onneksi ole äitinsä kielipuoliongelmaa. He ovat kasvaneet kaksikielisiksi tuosta vain, mitään erityistä tekemättä.
Ulkosuomalaisena tottuu siihen, että on paikallisten joukossa on aina vähän pihalla ja ulkopuolinen. Mutta joskus pysähdyn tosissani miettimään sitä, kuinka hassua on, että tunnen jo jonkin verran ihmisiä, jotka eivät ole koskaan jutelleet minun kanssani äidinkielelläni, vaan tuntevat minut vain henkilönä, joka puhuu viroa pöhköllä aksentilla. Ovatkohan he koskaan tavanneet oikeaa minua? Yllättyisivätköhän he positiivisesti tai negatiivisesti, jos voisivat jonkin taikakonstin avulla puhua kanssani suomeksi?
Facebookissa on kiertänyt useasti meemi, jossa todetaan seuraavaa: ”Älä naura ihmiselle, joka puhuu vieraalla aksentilla. Se tarkoittaa, että hän osaa toista kieltä.” Lohdutan itseäni tällä.
Lahden takana 